Toiveet vauraudesta

Kuva: www.khaama.com

Afganistanin saama kansainvälinen kehitysapu on laskusuhdanteessa. Tähän maahan on pumpattu tukea jo miljardeja, joskin välillä on vaikea nähdä mihin ne varat ovat menneet. Afganistan on edelleen kaaos, jossa arkipäivää järisyttää epävakaus ja itsemurhapommittajat.

Afganistanin on rakennettava tulevaisuuttaan yhä itsenäisemmin. Sen on keksittävä uusia keinoja edistämään takkuilevaa kehitystään. Ja niitä se on keksinytkin: yksi näistä keinoista ovat toiveet kaivannaisteollisuuden kulta-ajoista.

Kaivannaistoiminnalla on Afganistanissa pitkä historia. Vaikka tällä hetkellä Afganistan lähinnä makaa varojensa päällä, eivät kaivostyöläisyys ja tieto mineraalivarannoista ole sinänsä täysin uusi asia. Afganistanissa on sekä suuren kokoluokan, pienen- ja keskisuuren kokoluokan että käsityöläissektorin kaivoksia. Aktiivisuudessaan näistä vilkkaimpana käy pk-toiminta, joka edustaa kuitenkin valitettavan suurelta osin laitonta louhintaan.

Useimpien arvioiden mukaan Afganistanin mineraali-, öljy- ja kaasuvarojen arvo on yhteensä noin kolme biljoonaa dollaria. Mineraalien puolesta maaperä sisältää niin yleisiä metalleja kuten kuparia ja rautaa, mutta myös arvometalleja, jalokiviä ja harvinaisia metalleja.

Odotukset näiden varojen realisoimiseksi ovat kuitenkin hyvin epärealistiset. Kaivostoiminnan kehittäminen ja varsinkin siinä onnistuminen vaatii aikaa ja resursseja. Huono hallinto, heikko institutionaalinen kapasiteetti ja korruptio ovat omiaan syömään kaiken kaivostoiminnasta saatavan taloudellisen hyödyn. Menestyminen vaatii kirkasta visiota, läpinäkyvyyttä, paikallisyhteisöjen osallistamista ja etenkin vahvaa kaivoksista saatujen tulojen hallintaa. Tässä maailmassa on jo liian monta esimerkkiä resurssikirouksen riivaamista valtioista (Afrikassa esim. Nigeria, Liberia ja Kongon demokraattinen tasavalta), joissa kaivoksista saatu vauraus on hukattu mm. tuloksettomiin hankkeisiin, laittomaan kauppaan, varkauksiin, korruptioon ja väkivaltaan.

Ahneus, koettu vääryys ja konfliktit

Kaivostoiminta itsessään on hyvin altis konfliktien puhkeamiselle. Se suorastaan vetää itseensä ongelmia. Ahneus ja sitä vastaan koetut vääryydet kuten riistovaurastumispyrkimykset, omistajuuskysymykset, epäinhimilliset työolot, puutteelliset maakorvaus- ja uudelleenasuttamisjärjestelmät sekä ympäristökatastrofit ovat keskeisiä tekijöitä mellakoiden, kiistojen ja pahimmassa tapauksessa väkivaltaisten konfliktien puhkeamiselle. Varsinkin maissa, joissa epävakaus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Afganistanissa paikallistasolla suurin osa kiistosta keskittyy jo nyt luonnonvaroihin – pääasiassa maanomistus- ja vedenjakeluepäselvyyksiin -, eikä kehittyvä kaivannaisteollisuus tuo tähän hallitsemattomana sektorina ainakaan parannusta. Mineraalivarannot ovat merkittävä vallankäytön pelinappula ja voivat toimia tulonlähteenä myös aseellisille ryhmille ja terroristijärjestöille.

Afganistanin tapauksessa turvattomuus ja pitkään jatkunut konflikti asettaakin merkittävän haasteen markkinoillepääsyn näkökulmasta. Muun muassa EU:n kiristäessä mineraalikaupan vastuullisuusvaatimuksia, eivät Afganistanista tuodut mineraalit näytä ainakaan länsimarkkinoilla kovin hyvältä. Kukapa nyt haluaisi ostaa ihmisoikeusloukkauksilla ja verellä tahrittuja mineraaleja.

Entä ne toiveet vauraudesta?

Kolmen biljoonan realisoituminen voisi toisaalta tuoda todellisen piristysruiskeen Afganistanin kehitykselle. Kirouksen sijaan luonnonvarat voivat olla myös siunaus. Ne voivat olla merkittävä tulonlähde ja hyvin hallinnoituna keskeinen kehityksen edistäjä. 

Maailmalla on myös hyviä oppeja ja esimerkkejä siitä, miten luonnonvaroista saatava vauraus on edistänyt koko kansakunnan kehitystä. Vahvan institutionaalisen kapasiteetin ja johdonmukaisen talouspolitiikan saattelemana tärkeää on se, mihin kaivannaisteollisuudesta saadut varat kohdennetaan. Hyviksi ja kokonaisvaltaista kehitystä edistäviksi kohteiksi on havaittu panokset etenkin koulutukseen ja terveydenhuoltoon, eikä syyttä: onhan nämä inhimillisen kapasiteetin kärkimittarit. Terve, koulutettu väestö tuottaa etenkin pitkällä tähtäimellä paremmin ja mahdollistaa hyvinvointia myös kanssakulkijoilleen.

Siispä toiveet vauraudesta pysyvät Afganistanille edelleen utopiana. Nykyisillä spekseillään Afganistanista on tulossa hyvää vauhtia yksi resurssikirouksen oppikirjaesimerkeistä. Afganistan on kehitysmaa, jossa luonnonvaroista realisoitava vauraus sujahtaa vain harvojen ja valittujen taskuun ja jossa köyhät pysyvät köyhinä. 

Tanssivat pojat - Bacha bazi

Kuva: Khaama Press

Afganistan on kaksinaismoralismin kehto, jossa Koraania tulkitaan juuri niin kuin halutaan.

Afganistan on esimerkki siitä, kuinka yhdestä teoksesta – Koraanista – saadaan poimittua mitä tahansa sääntöjä omaa agendaansa edistäen. Maata ohjaa vahva uskonnollinen sanoma, jonka perusteella ihmiset jaetaan hyviin ja huonoihin muslimeihin. Huonojen muslimien kohtalo on usein kuolla.

Maailmassa on lähes kaksi miljardia muslimia. Heitä ei kuitenkaan voi kutsua millään tavoin yhtenäiseksi joukoksi. Se mitä esimerkiksi Kosovossa voidaan pitää täysin sallittuna toimintana, voi Afganistanissa merkitä hirttotuomiota.

Yksi yhteinen hermonkiristys missä tahansa muslimiyhteiskunnassa on seksuaalioikeudet - niin seksuaalivähemmistöjen kuin valtaväestön näkökulmasta. Vaikka Suomessakin löytyy mielipiteitä tasa-arvoa vastaan, ovat Suomessa seksuaalivähemmistöjen oikeudet kuitenkin verrattain hyvällä tolalla. Täällä homoseksuaalien oikeuksista puhuttaessa on valitettavan helppo arvata mikä lainsäätäjän näkemys tähän on: kuolemantuomio.

Seksuaalioikeudet ovat Afganistanille kaksinaismoralismista ja sukupuolirooleista katsottuna vaikea paikka. Kabulissa käymissäni kahvipöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että kukaan paikallisista kontakteistani ei ymmärrä miten lesbous on mahdollista. Homouden vielä voi käytännössä ymmärtää, mutta se on väärin.

On tavallaan luonnollista, että seksuaalioikeuksista keskusteleminen hämmentää. Seksi ylipäätään hämmentää, sillä pelkästään heterosuhteista puhuttaessa seksi tarkoittaa käytännössä lisääntymistä – ei läheisyyttä, nautintoa saati hellyyttä. Onhan koko parisuhteen tai oikeastaan avioliiton perimmäinen tarkoitus saada lapsia. Varsinaista seurustelua ei ole periaatteessa olemassa – mihin sitä muka edes tarvitaan?

Tämän kirjoituksen otsikko, Tanssivat pojat - Bacha bazi, kuvaa seksuaalioikeuksien ja lasten oikeuksien törkeää pahoinpitelyä. Se kuvaa Afganistanissa vallitsevaa traditiota, jossa nuoria poikia käytetään naisten substituuttina - viihdyttämään, tanssimaan ja tarjoamaan seksiä. Ihmisoikeuksien näkökulmasta ei olisi tietenkään yhtään enempää oikein käyttää naisia seksiorjina. Vallitsevat sukupuoliroolit, naisen aseman halvaantuminen ja niin sanottu "lack of access to women" on tehnyt kuitenkin näistä pojista jonkun vanhemman miehen omaisuutta. 

Jos jotain hyvää pitää Taliban-hallinnosta sanoa, niin tämä historiallinen traditio oli ankarasti kielletty ja melkolailla hallinnassa Taliban-hallinnon aikana. Kiellettyä se on edelleen, mutta heikon hallinnon ja hiljaisen hyväksyn saattelemana se on tehnyt paluun ja kukoistaa edelleen. 

Traditiossa on myös kyse paljon muustakin kuin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kyse on vallasta, korruptiosta ja ennen kaikkea köyhyydestä. Nämä pojat ajautuvat tanssiviksi pojiksi rahaa vastaan, ja päätyvät hyväksikäytetyksi. 

Tanssivien poikien organisaatiota ei ylläpidä suinkaan ketkään pimeillä kujilla kuljeskelevat miehet: sitä pyörittää yhteisöissä paljon arvostusta ja valtaa omaavat herrat. Mm. entiset komentajat, jotka ovat taistelleet Talibania vastaan länsijoukkojen rintamassa. Heille tanssivan pojan omistaminen on kunnia-asia. Heille pojan omistaminen ei ole lasten hyväksikäytöstä.

Omistajuus jatkuu siihen saakka kunnes pojat kasvavat miehiksi. Kunnes he eivät viehätä enää lapsenkasvoillaan ja feminiinillä olemuksellaan. Ja mitä heille tapahtuu sen jälkeen? Heistä tulee kadotettuja sieluja, prostituoituja tai jopa uusien Bacha bazi -poikien välittäjiä. Jolleivat tule jo murhatuksi sitä ennen.

Uskonnollisesta – islamin oppien – näkökulmasta minkäänlainen seksuaalinen kanssakäyminen, ja varsinkaan "luonnottomaksi" luokiteltava sellainen, ei avioliiton ulkopuolella ole hyväksyttävää. Vahvasti uskontoon sekä lain että sosiaalisten normien puolesta nojaavana maana, tanssivien poikien tarinan ei siis olisi koskaan pitänyt edes alkaa. Mutta se alkoi ja se jatkuu. Koraania voi tulkita juuri niin kuin haluaa.

Dokumenttivideo tanssivista pojista vuodelta 2010. En suosittele herkkiksille.

Kerro se tomaatein Vol. 2

Tervetuloa takaisin ja tervetuloa Kabuliin! Vuoden mittainen kirjoitustauko päättyy tähän.

Olen kirjoittanut tässä blogissa usein Afganistanista, sillä maana kaikkine tapahtumineen se on viehättänyt minua jo monta vuotta. Nyt kun olen itse muuttanut kuukausi sitten Kabuliin, pääsen kuluvan 12 kuukauden ajan tarkkailemaan Afganistanin kehitystä paikan päältä. 

Kirjoitin muutama vuosi sitten Afganistanin kehitystä ja tulevaisuutta koskevan Kerro se tomaatein –tekstin, ja en malta olla palaamatta tähän tekstiin. Nyt hyvät ihmiset olen vihdoin päässyt itse maistamaan Afganistanin kehityksen hedelmää – paikallista tomaattia. Hyvää oli, vaikkei tomaattikausi ole juuri nyt parhaimmillaan. 

Paikallinen tomaatti. Omnomnom!

Tomaattiherkuttelu antaa erinomaisen syyn avata uusi kirjoituskauteni pienimuotoisella katsauksella maatalouden ja  maaseudun kehityksen nykytilaan. Onhan Afganistan myös vahvasti maatalousvetoinen maa.

Kuten monessa muussakin kehitysmaassa, maatalous työllistää Afganistanissa noin 80 % työväestöstä ja sen osuus BKT:sta on 25 % luokkaa. Merkillepantavaa näitä lukemia tulkitessa kuitenkin on, että huomattava osuus maatalouden herkuista tuotetaan omaan käyttöön. Maatalous ei ole vain elinkeino vaan elinehto monille.

Talouskasvun suhteen Afganistanilla on ollut hyviä vuosia takana, ja vuonna esim. 2012 BKT kasvoi 12 %. Mittarina tämä ei positiivisesta kasvusta huolimatta kerro koko totuutta: köyhyys on edelleen koko maan kattava vitsaus, ja 35 % väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Maatalouden haasteet jakautuvat moneen eri seikkaan, mutta keskeisinä niistä voidaan pitää oopium-tuotantoa sekä etenkin energian- ja vedensaantia. Nämä haasteet seuraavat pitkälti koko maaseudun kehitystä, sillä vain 41 % maaseuduilla asuvasta väestöstä nauttivat sähkön tuomista eduista, ja vain 48 %:lla on puhdasta juomavettä.

Luonnonvarojen kestävä käyttö puhuttaa koko kansaa, varsinkin kun vedensaanti ei ole mikään itsestäänselvyys. Maatalousvetoisena maana vesi on suuri haaste koko maataloustuotannolle, ja heikot, vähälumiset talvet antavat syytä varautua vesi-kiistoihin kevään edetessä. Pahimmassa tapauksessa puutteellinen vesivarantojen hallinnointi voi johtaa erimielisyyksiin myös mm. naapurimaan Iranin kanssa.

Veden ohella myös metsät kärsivät puutteellisesta luonnonvarojen hallinnasta. Kutistuvaa metsäpinta-alaa on vain 3 % maan kokonaispinta-alasta, ja sitäkin uhkaa energiahaasteiden ja laittomien hakkuiden ja puutavarakaupan vuoksi totaalinen tuhoutuminen. #Energiaremontille olisi tilausta täälläkin.

Jenkkisoltut pysäyttivät laittomasti puutavaraa kuljettavan saattueen Kunarin provinssissa.
Saattue oli matkalla Pakistaniin. Kuva: wikipedia.org 

Oopium onkin aivan oma lukunsa. 

YK:n raportti vuoden 2014 oopiumin viljelystä kertoo karua tarinaa. Kansainvälisen yhteisön yrityksistä huolimatta oopiumin tuotanto näyttää olevan edelleen kasvussa, ja kasvua vuodesta 2013 oli yhteensä 7 %. Yksi keskeinen syy tähän kaaokseen on turvallisuustilanne, sillä suurin osa tuotannosta tapahtuu Afganistanin turvattomimmilla alueilla eli maan etelä- ja länsiosissa.

Yksittäisen viljelijän näkökulmasta asia ei ole niin yksiselitteinen. Oopiumin viljelyssä on kyse on myös oman elinkeinon kannattavuudesta. Oopiumin viljely tarjoaa paremmat tulot ja muihin maataloustuotteisin verrattuna vaatii mm. vähemmän vettä. Köyhyyden vallitessa on toisaalta helppo ymmärtää ilman ideologisia näkökulmiakin miksi maanviljelijät pitäytyvät oopium-tuotannossa. Jostain se on elanto revittävä.

Maaseudun ja maatalouden kehitys vaihtoehtoisten viljelytoimien lisäämiseksi ei siis yksinään riitä. Huumetuotannon kitkeminen tuntuukin olevan ikuisuusprojekti, joka vaatii koko yhteiskunnan uudelleenjärjestäytymistä.

Töitä kehitystyön parissa riittää loputtomiin.