Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia?

Tahdon lisää Tahdon-kampanjoita! En siksi, että olisi tarpeen kampanjoida vaan kampanjoinnin ilosta ja hyvän asian puolesta, vaan siksi, että viimeisimmät uutiset vihapuheiden olemassaolosta eivät anna millään tasolla hyvää kuvaa suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Tilausta muukalaisvihan ja rasismin vastaiselle kampanjalle tuntuu olevan huolestuttavan paljon.

 

Vihapuheet ja ihmisten eriarvoinen asema lain edessä on vakava ongelma, joskin näin ulkosuomalaisen näkökulmasta, asiat voisi olla vielä huonommin. Kun puhumme Kosovosta, ihmiset jakautuvat hyviin ja huonoihin riippuen siitä keneltä asiaa kysyy. Lähihistoria kertoo 1990-luvun lopun sodasta, joka on onnistunut aiheuttamaan etnistä väkivaltaa vielä mm. vuonna 2004. Vaikka Kosovo elää nyt rauhanaikaa, etnisyys Kosovon albaanien ja Kosovon serbien kesken tekee edelleen tiukkaa erottelua. Serbit eivät ole tervetulleita naapureita albaanivoittoisiin kaupunkeihin ja päinvastoin. Periaatteessa vain romani-, ashkali- ja egyptiläisvähemmistöt voivat asua niin albaani- kuin serbialueilla, tosin heidän asemansa muuhun väestöön nähden ja se, kuka todellisuudessa toivoo heitä naapureikseen, onkin aivan toinen tarina.

 

Asuminen paikallisen väestön keskuudessa täällä Kosovossa antaa paljon, joskin kertoo myös osin surullista tarinaa ihmisten välisestä vihasta. Asun tällä hetkellä 8 hengen romaniperheessä serbialueella Gracanicassa. Siis järjestelyssä, joka sisältää pahimmillaan kaksi virhettä kuulijan korvassa. Tästä huolimatta, vaikka romaneista puhuttaisiin mitä tahansa, minun perheeni koostuu mitä sydämmellisimmistä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut avoimin mielin vastaan osaksi perhettään. Turhan usein saan kuitenkin osakseni hämmentyneitä katseita ja rasistisia kommentteja kun kerron asumisjärjestelyistäni ja työstäni Gracanicassa. Työstä, jota teen juurikin heidän asemansa parantamiseksi. Tämä ei toki tarkoita sitä, että kaikki olisivat rasistisia, mutta rasismin olemassaoloon ei tarvita kovin montaa kapeakatseista kanssaeläjää.

 

Romaniyhteyden lisäksi Gracanica ei herätä järin lämpimiä tunteita tavatasseni albaanitaustaisia henkilöitä. Eikä ihme, sillä serbialueet tuntuvat olevan jossain määrin suorastaan kirosana varsinkin niille, joiden mielestä Kosovon tulisi nykyisen tilanteen sijaan olla osa Albaniaa. Suomalaistaustani, tai oikeastaan sen, että olen ylipäätään kotoisin jostain muualta kuin Balkanilta, vuoksi saan kuitenkin melko paljon anteeksi kaikesta. Jopa jossain määrin huvittavalla tavalla, sillä osa albaanitaustaisista miehistä osaa kumman sujuvasti puhua serbiaa, kunhan vain minä en ole taustaltani serbi.

 

Etnisyyden lisäksi erottelua ihmisten kesten luo myös seksuaalisuus. Uskonto tuntuu antavan vahvan pohjan sille, että niin muslimien kuin kristittyjen keskuudessa vallitsee hyvä määrä konservatismia. Siis näkemyksiä, joihin myös Suomessa mm. Timo Soini kumppaneineen persutaa argumenttinsa. Tämän pohjalta Kosovossa olisi tilausta myös Tahdon-kampanjalle, tosin Suomeen nähden puhuttaessa homoseksuaalisuudesta ja ihmisoikeuksista Kosovolla on enemmän töitä kuin se edes pystyy tekemään. Eikä vaan siksi, että ihmisillä tulisi olla tasavertainen oikeus avioitua rakastamansa henkilön kanssa, vaan siksi, ettei rakkauden tähden tarvitse pelätä henkensä edestä.

Anna mulle sanktioo

Kuva: www.webpronews.com

On 12. helmikuuta 2013. Pohjois-Korea suorittaa ydinkokeen Punggye-ri testialueellaan. Pohjois-Korean mukaan kyseessä on vain pieni ja kevyt koe, sillä paukkuja heiltä löytyisi kunnon jytkyynkin. The Economist kertoo ydinkokeen olevan kohdennettu keskisormi etenkin Yhdysvalloille ja toisaalta yritys kerätä huomiota hieman omaperäisellä tyylillä. New York Times puolestaan uutisoi Pohjois-Korean suunnittelevan iskua Etelä-Koreaan ja Yhdysvaltoihin. Ja näitä uutisia riittää, kuumana aiheena jopa Iltasanomien ykkösuutisiksi.

Oli tyyli ja Pohjois-Korean suunnitelmat kuitenkin mikä tahansa, kansainväliseltä yhteisöltä on todella loppuneet keinot Pohjois-Korean ydinohjelman pysäyttämiseksi. Sitäkin huolimatta, että YK:nturvallisuusneuvosto kiristi helmikuisen ydinkokeen johdosta Pohjois-Koreaa koskevia sanktioita. Nämä sanktiot tuntuvat olevan pelkkä epäonnistunut vitsi Pohjois-Korealle.

Kuva: www.guardian.co.uk

Entäpä Iran? International Crisis Groupin sanktioverkkoa katsoessa on selvää kuka painostaa Irania eniten: Yhdysvallat. Yhdysvaltojen lisäksi huolensa Iranin ydinohjelman tarkoitusperästä jakaa kuitenkin myös YK:n turvallisuusneuvoston muut pysyvät jäsenet, jotka velvollisuudestaan kokoontuivat (Saksalisällä) asian tiimoilta Kazakstaniin viime viikolla. Laihoin tuloksin tosin, sillä neuvotteluiden lopputuloksena Iran pitäytyi jälleen argumentissaan ydinohjelmansa olevan vain rauhanomaiseen käyttöön.  

Sanktiot eivät ole siis purreet myöskään Iranin tapauksessa, kiristyksistä huolimatta. Toisaalta miksi purisi, sillä Iran on onnistunut osaltaan kääntämään sanktiot omaksi hyödykseen siirtymällä esim. öljymarkkinoilla vaihdantatalouteen. Maat jotka ostavat iranilaista öljyä voivat nimittäin jatkaa tuontia niin pitkälti kunhan öljy maksetaan Iraniin vietävillä paikallisilla tuotteilla. Tämän lisäksi sanktiot ovat epäonnistuneet sytyttämään mielenosoituksia hallintoa vastaan, siitäkin huolimatta, että sanktiot vaikuttavat raskaimmin keskituloisiin ja sitä heikompiin.

Ketä sanktiot sitten hyödyttää? Eipä juuri ketään, sillä sanktiot kohdistuvat poliittista johtoa rankemmin tavallisiin kansalaisiin. Sanktiot ovat länsimaisen ajatusmaailman tuote, jonka oletusarvona on, että minkä tahansa valtion johtajat reagoisivat kansan ahdinkoon. Näin ei kuitenkaan tapahdu, ja nämä länsimaisesta näkökulmasta olevat ”roistovaltiot” löytävät aina uusia kumppaneita, joita eivät sanktiot juuri kiinnosta. Tältä pohjalta vaikuttaakin siltä, että sanktioiden ainut hyöty, jos sitä nyt hyödyksi voi kutsua, saattaa olla se, että länsimaiset poliitikot voivat ainakin sanoa yrittäneensä jotain. Kuitenkin ilman, että juuri kukaan kyseenalaistaa ainakaan ääneen sanktioiden toimivuutta tai sitä, että länsimaiset politiikot toisaalta myös lisäävät sanktiomaissa elävien, jo ennestään köyhien ahdinkoa.

Sanktioita asetetaan toki monista syistä, eikä vain Iranille ja Pohjois-Korealle. Näiden kahden maan tapauksessa sanktiot ja keskustelut ydinohjelmista saavat kuitenkin lähes saippuaoppeeran piirteitä. Kaikki vain ydinaseiden takia, joka aihepiirinä on enemmän kuin kaksinaismoralismin kehto.