Helvetti se on miehillekin!

Varoitus, tämä on tunnelatautunut kirjoitus.

Helvetin tulet ne vaan roihuaa!

Kansanedustaja Maria Lohela kirjoittaa maanantaisessa Kepan kolumnissa huolestuttavasta aiheesta, naisten asemasta Afganistanissa. Lohela kertoo ”Afganistan on monille naisille helvetti” –otsikoimassaan kolumnissa, ettei ”väkivallan alla eläminen [edes] ole Afganistanissa ainoastaan kaikkein köyhimpien ja kouluttamattomimpien naisten taakka. Tämän vuoden heinäkuun jälkeen Afganistanissa on tapettu kaksi naispoliisia, jotka tekivät työtä erityisesti naisten aseman parantamiseksi.”

Lohelan teksti on hyvin yllätyksetön ja noudattaa samaa linjaa kuin mikä tahansa muu naisten oikeuksia käsittelevä teksti. Silti se sai avautumisärsykkeen heräämään minussa.

On totta, että naisen asema Afganistanissa on lohduton ja lähellä helvettiä monellakin tapaa ja mutta helvetti se on koko maa miehillekin. Naispoliisin kuolema saa kansainvälisen median hätätilaan vaikka vastapainoksi Afganistanissa on kuollut kasapäin miehiä. Miehiä, jotka eivät ole myöskään kaikki kuuluneet ”ei niin huolestuttavaan” köyhien ja kouluttamattomien joukkoon. Esimerkiksi UNAMA:n uunituoreen raportin mukaan tämän vuoden ensimmäisen puolen vuoden aikana on kuollut yhteensä 1319 siviiliä. Surullista ja huolestuttavaa toki on, että naisten ja lasten osuus on kasvanut aikaisemmasta, mutta tästä yhteislukemasta on ollut silti 982 henkilöä miehiä.

Afganistan ole suinkaan ainut esimerkki. Ennen kuin 1325-päätöslauselman hurmosta ja ”Naiset, rauha ja turvallisuus”- toimintaa oli keksittykään naisten ja lasten kärsimys sodissa oli julmuuden kulmakivi. Ja on sitä edelleenkin, vaikka 1325-päätöslauselmalla pyritään mm. juurikin nostamaan naisten asema uhriuden yläpuolelle.

On vaikea ajatella, että naisiin liittyvä uhrius katoaisi mihinkään ainakaan niin pitkään kuin miehiin viitataan sodan julmuuksien seurauksina vain siviilikuolemina tai miestappioina. Tai niin pitkään kuin sukupuolisensitiivisyyden valloittamassa politiikassa korostetaan erityisesti naisten hätää. Sota on julmaa kaikille ja Afganistanissa kuolleet miehet, sodan maskuliinisuudesta huolimatta, ovat yhtä lailla tarpeettomia menetyksiä kuin naisetkin.

Mutta miksi naisten ja lasten kärsimys sodassa nostaa sitten huoltamme enemmän kuin niiden kaikkien miesten, jotka ovat sodan jaloissa kaatuneet? Lasten surmiin liittyvän tuskan ymmärtää kuka tahansa, mutta miksi edelleen koemme, että sodan väärydet naisia kohtaan ovat jollain tapaa julmempia kuin väärydet yhtä lailla puolustuskyvyttömiä miehiä kohtaan? Tai miksi sotilastappiot tai sotilaiden haavoittumiset on riisuttu inhimmillisyydestä?

Sotilaiden osalta on toisaalta ymmärrettävää, ettei sotilas ole yhtälailla kärsivä ihminen kuin puolustuskyvytön siviili. Tästä huolimatta ymmärrettävää on myös se, että sotaa käydään varsinkin sotilaiden silmien edessä ja siksi on myös selvää, että ihmisinä myös sotilaat kokevat sodan julmuudet. Myös rauhanturvatehtävissä, jota suomalaistenkin suhteen käsitellään erinomaisesti alkuvuonna MOT:n esittämässä jaksossa jälkihoidon puutteellisuudesta.

Palatakseni vielä naisiin, on toki selvää, että heikompaa on tuettava enemmän kuin enemmistövaltaa, vaikka esim. naisista puhuttaessa naiset eivät ole minkään valtion vähemmistö usein heikommasta valta-asemastaan huolimatta. Länsimaiden satsatessa poikkeuksetta huomattavan siivun ulkopolitiikastaan ja kehitysrahoistaan sukupuolisensitiivisyyteen ja naisten aseman parantamiseen, vaarana kuitenkin on, että jotain tärkeää jää epähuomiolle.

Naisen aseman edistäminen liittyy toki laajemmin käsitykseemme ihmisoikeuksista, mutta käytännön tasolla se, mitä tulisi sotatantereiden tai niiden jälkeisen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen suhteen korjata ensin, tuntuu välillä olevan hieman epäselvää. Valtioiden toteuttaessa ulkopoliittista sanomaansa, tuntuukin joskus oudolta, että esim. naisten aseman edistämiseksi panostetaan naisten kouluttamiseen ja etenkin luku-ja kirjoitustaidon edistämiseen aikana, jolloin mitkään muutkaan perusoikeudet eivät ole täytettynä.

Työtä toki tulee tehdä limittäin, sillä mikään ongelma ei korjaudu vain yhdellä taikatempulla. Tästä huolimatta, vaikka juuri luku- ja kirjoitustaito ovat lähtökohtaisia ihmisoikeuksia ja koulutus edistää pitkällä tähtäimellä kunkin valtion kehitystä myös muilla osa-alueilla, ei esimerkiksi aikaisemmalla kotikylälläni Gracanicassa, Kosovossa tunnu luku- ja kirjoitustaidottomien naisten ensisijaisena huolena olevan heidän kykenemättömyys nauttia kirjallisuudesta tai edes paikallislehdistä. He stressaavat ensisijaisesti köyhyydestä, puolisoidensa työttömyydestä, lastensa tulevaisuudesta, vesi- ja sähkökatkoksista.