Vaalihurmosta kosovolaisittain

Kuva: http://www.eueom.eu/kosovo2013/

Käsi ylös kenen sydän sykkii kuntavaaleille!

Kosovossa käytiin marraskuun alussa paikallisvaalit, joissa äänestettiin sekä kunnanvaltuuston edustajista että pormestarista. Pormestarivaalin osalta useissa kunnissa järjestettiin myös toinen kierros tämän kuun alussa. Vaalit keräsivät kiinnostusta niin hyvässä kuin pahassa, paikallisesti ja kansainvälisesti.

Kosovon keskusvaalilautakunnan ohella, ETYJ fasilitoi vaaleja pohjoisen kunnissa. EU osallistui vaaleihin puolestaan lähettämällä oman tarkkailumissionsa pälyilemään mahdollisia (todennäköisiä) vilppejä. EU ollut ainut tarkkailija, sillä Kosovossa majaileva diplomaattikunta ja useat kansalaisjärjestöt osallistuivat tarkkailuun omine aloitteineen. Äänestyspaikoilla tarkkailijoita tuntui välillä olevan jopa enemmän kuin äänestäjiä.

Mutta kuinka sitten kävikään? 

Vaikka yleisesti ottaen vaalit sujuivat rauhallisesti ja äänestysaktiivisuuskin on peukuttamisen arvoinen asia, Pohjois-Kosovo varasti shown epäonnistumisen merkeissä. Pohjoisen kunnissa vaalien fasilitoinnista vastuussa olleen ETYJ:n järjestelyt eivät menneet ihan niinkuin Strömsössä, sillä äänestyspisteitä jouduttiin sulkemaan niihin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi. ETYJ pakeni paikalta välittömästi, mutta pelasti kasvonsa kuitenkin uusintavaalien ja toisen kierroksen aikana. Pohjoisen kuntiin täräytettiin sotakalusto täyteen valmiuteen.

Pohjoisen ongelmien lisäksi huolestuttavia puutteita oli myös mm. äänestäjärekisteröinnissä kautta maan. Äänestäjälistat olivat vahvistamatta vielä muutama päivä ennen ensimmäistä vaalipäivää, kun Kosovon ulkopuolella asuvien äänioikeutettujen rekisteröintiprosessi oli todellinen sekoilu. Kosovon keskusvaalilautakunta vastaanotti noin 40 000 hakemusta, mutta hyväksyi niistä vain noin 8000. Suurin osa hakijoista oli Serbiasta. 

Hylätyistä hakemuksista huolimatta äänestäjälistalla oli kuitenkin enemmän ihmisiä kuin Kosovossa yhteensä. Keskusvaalilautakunnalla onkin siis vielä paljon selvitettävää. Nämä asiat toivon mukaan ratkeaa samalla kun koko vaalilaki remontoidaan.

No kuka voitti? 

Vaaliretoriikkaa tutkivien iloksi Kosovon vaalit tarjoavat oikean herkkukorin. Luonnollisesti sekä pääministerin paikkaa edustava hallituspuolue että näkyvintä paikkaa pitävä oppositiopuolue julistavat itsensä voittajiksi. Kuten moni muukin. Kosovossa kaikki on voittajia!

Voitonhurmoksesta huolimatta, merkittävää vaaleissa on kuitenkin se, että pohjoisen kunnat osallistuivat ensimmäistä kertaa Kosovossa järjestettyihin paikkalisvaaleihin ja että Serbia antoi tukensa vaaleille. Viehättävän elementin tuo myös se, että Pohjois-Kosovossa  käytiin vaalikampanjoinnin sijaan enemmän vaalien vastaista kampanjointia. 

Ne, jotka propagandasta huolimatta kuitenkin äänestivät, ovat selkeästi saaneet tarpeeksensa liian Kosovo-myönteisestä SLS-puolueestaan. SLS oli vaalien selkein häviäjä, sillä Belgradista ohjailtu serbilista voitti lähes kaikissa serbienemmistöisissä kunnissa.

Suuria muutoksia koettiin myös pormestarinvaaleissa, kun pääkaupungissa Pristinassa nykyinen pormestari Isa Mustafa hävisi monien yllätykseksi toisen kierroksen persupuolue Vetevendosjen edokkaalle, Shpend Ahmetille. Toinen merkittävä muutos pormestarinvaaleissa oli se, että Kosovossa valittiin nyt ensimmäistä kertaa myös naispormestari. Aikaisemmin kauppa- ja teollisuusministerin paikkaa pitänyt MimozaKusari-Lila vei voiton Gjakovan kunnassa.

Mitä tästä opimme? 

Ainakin sen, että hyvästä yrityksestä huolimatta Kosovo ei ole vielä täysin valmis demokratiaan. Positiivista ja tärkeää kehitystä on tapahtunut, mutta pohjoisen tapahtumat sekä äänestäjärekisteröintiin ja  äänestäjälistaanliittyvät ongelmat kertovat heikkoudesta.

Kosovossa tullaan käymään parlamenttivaalit ensi vuoden aikana ja jo nyt on selvää, että niistä tulee varmasti vähintään samankaltainen show. Vähemmistöryhmien ja etenkin Kosovon serbien osalta vaaleista tulee varmasti mielenkiintoiset, sillä kuntavaalien tulosta arvoitaessa on selvää, että tällä hetkellä serbejä parlamentissa ja hallituksessa edustava SLS on tullut tiensä päähän. Jännitystä tarjoaa varmasti myös Vetevendosje, joka kasvattaa kannatustaan koko ajan. 

Jytkyä odotellessa!  

Anteeksi, minä konstruktoin

Se on Heinäjoen silta! Pihtiputaalla. Suomessa.
Lähde: wikispede

Olenko jo kertonut uskovani vakaasti konstruktivismin olevan kansainvälisiä suhteita käsittelevien teorioiden aatelia? Jos en, niin tehdään se nyt viimein selväksi. Kuin myös se, että tämä päänavaus kertoo nimenomaan teorioiden aatelista vaikka jokunen (varsinkin realisti) varmasti väittää ettei konstruktivismi ole teoriaa nähnytkään.

Kutsuttiin konstruktivismia sitten teoriaksi, lähestymistavaksi tai viitekehykseksi, Sinisen zeppeliinin Anteeksi, minä abstrahoin-tekstin innoittamana, tämä toimistokoala konstruktoi. Minä en vain ajattele siltaa, minä myös pohdin millaisessa kontekstissa sillan olemassaolosta luotu totuus on muodostunut. Rakennan totuuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja myös kaadan niitä. Kivaa!

Konstruktivismin esiinmarssin merkittävimmän teoreetikon (toimistojeesuksen) paikkaa pitää kiistatta Alexander Wendt. Hänen viitoittamallaan tiellä uskon siihen, ettei universaaleja totuuksia oikeasta ja väärästä ole olemassa vaan totuudet rakentuvat ihmisten välisissä suhteissa. Siitäkin huolimatta, ettei Wendt mitä todennäköisimmin akateemisen taustansa puolesta ilahtuisi lukijan johdattamisesta hakemaan lisää tietoa totuuden pyhästä lähteestä, wikispedestä.

Spedekin osaa tosin kertoa, että Wendt julkaisi vuonna 1999 kaikkien konstruktivismiin uskovien raamatun, teoksen nimeltään Social Theory of International Politics. Tämä teos haastaa etenkin realistisen käsityksen valtiokeskeisestä ajattelusta ja kertoo meille sosiaalisen kanssakäymisen luovan merkityksiä maailmaamme ja rakentavan yhteenkuuluvuutta. Tämän myötä, universaalien totuuksien puuttuessa, toisen totuus voi kuitenkin olla toisen valhe ja valtioiden välisissä suhteissa eri käsityksemme rakentavat myös pohjan me-muut- ja vihollinen-ystävä-ajattelulle. Sosiaalinen kanssakäyminen luo siis yhteistä ymmärrystä, mutta myös kaataa sitä.

Konstruktivismi ei kuitenkaan ole vain tulkintaa valtioiden välisistä suhteista. Yhtä lailla konstruktivismi haastaa myös esim. ajattelua poisoppimisen mahdollisuudesta, josta esimerkkinä mm. New York Timesin aseellista katuväkivaltaa käsittelevä artikkeli Unlearning gun violence. Artikkeli nostaa esiin konstruktivismin kannalta erittäin oleellisen seikan kysyen, kun aseenkäyttö ja väkivallan kulttuuri on opittua, voimmeko myös oppia pois siitä? Tämä tiedon rakentuminen opitun perusteella (toimistokoalakielellä konstruktivistinen epistemologia) selittää juuri sitä miksi tietyt tavat, totuudet käyttäytymismalleille, pysyvät hengissä.

Käyttäytymismallien hengissä pysymisen tavoin konstruktivismin kannalta tärkeää on myös minunkin kaltaiset nuoret valtiotieteilijät. Toimistokoalat, jotka uskovat sosiaalisen kanssakäymisen voimaan kovan intressivetoisen valtapelin sijaan. Ilman yhteistä ymmärrystä teorian käyttökelpoisuudesta, ampuu konstruktivismikin itseään nilkkaan.

“Anarchy is what states make of it.” Alexander Wendt, 1992.

Maailman ruokapäivä

Kuva: www.fao.org 

Keskiviikkona vietettiin YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (Food and Agriculture Organization, FAO) lanseeraamaa maailman ruokapäivää. Tämän vuoden teemoina ovat ruokajärjestelmän kestävyys, ruokaturva ja ravinto. Teemat, jotka hyväntahtoisesta ajatuksesta nälänhädän poistamiseen sijaan ovat jonkinlainen irvikuva maailmastamme. Siis maailmasta, jossa esim. ruoan määrä ei suinkaan ole nälänhädän lähtökohtainen ongelma.

Toisten kärsiessä nälkää, toisaalla porsastellaan yltäkylläisyydessä, nautitaan gourmet illallisia, fanitetaan ruokablogeja ja hifistellään luomutuotteilla. Asioita, joihin syyllistyn itsekin huomauttamalla mm. ystävieni kanssa perustamassa ruokapainotteisessa blogissa siitä, ettei Kosovosta löydy esim. saaristolaisleivän aineksia tai kaikkia haluamiani mausteita.

Tästä lähtökohdasta huolimatta toivoa ruokaturvan paranemiselle kuitenkin on. Myös minulla ja siitäkin huolimatta, että viimeisimmän Maailman ruokaturvattomuuden tila–raportin mukaan arviolta joka kahdeksas ihminen maailmassa, siis  842 miljoonaa ihmistä, kärsii kroonisesta nälästä. Tästä luvusta suurin osa, 827 miljoonaa ihmistä, elää kehitysmaissa, joissa aliravittuja arvioidaan olevan noin 14 prosenttia väestöstä. Vaikka aliravittujen määrä on huolestuttava, positiivista on, että se on kuitenkin laskenut 17 prosenttia 1990-luvun alusta. Myönteistä kehitystä on tapahtunut erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Itä-Aasiassa, joskin erot ovat kuitenkin suuria eri alueiden välillä edelleen. Afrikka on edelleen alue, jossa aliravitsemusta on eniten: arviolta useampi kuin yksi viidestä ihmisestä on aliravittu.

Nälänhädän kitkeminen on luonnollisesti yksi YK:n vuosituhattavoitteista. Tässä vaiheessa on kuitenkin päivänselvää, ettei tämä tavoite tule toteutumaan. Vaikka edistystä on tapahtunut ja YK:n mukaan 62 maata on saavuttanut tavoitteen,  muut kohteena olevat maat eivät tule saavuttamaan vuonna 1996 asetettua tavoitetta. Tavoitetta, jonka perusteella aliravittujen määrä kehitysmaissa tulisi puolittaa 498 miljoonaan vuoteen 2015 mennessä.

Millä tavoin nälänhätä voitaisiin sitten ratkaista? Tai edes puolittaa vuosituhattavoitteen mukaiseksi? Ketään ei varmasti yllätä se, että vastaus ei ole helppo saati yksioikoinen. Hyviä ratkaisuvaihtoehtoja kuitenkin on, ja monet vannovat etenkin pienviljelyn kehittämisen nimeen, jolla nostettaisiin niin yksittäisiä henkilöitä, perheitä kuin yhteisöjäkin nälänhädästä. Toisaalla samaan aikaan ehdotetaan käyttökelpoisimmaksi ratkaisuksi myös keskittymistä lasten asianmukaiseen ravitsemiseen ja tietoisuuden lisämiseen asianmukaisen ravinnon suhteen.

Kumpaankin liittyy paljon hyötyjä mutta myös ongelmia, eikä nämä mallit ole toki ainoita ratkaisuja ongelmaan. Samoin kuin köyhyys, nälänhädän ratkaiseminen ei korjaannu esim. pelkällä ruoka-avulla tai millään muulla yksittäisellä tempulla. Ongelmat ovat ennen kaikkea rakenteellisia ja haasteiden osalta esimerkiksi pienviljelyn kehittämisen esteenä useissa maissa ja etenkin Afrikassa on se, että viljelykeskustelua ja maatalouspolitiikkaa värittää myös kiistat maanomistuksista. Lasten ravitsemiseen ja kouluttamiseen keskittymisen palvelisi puolestaan ongelmanratkaisua enemmän vain ruoan jakelun näkökulmasta eikä koko järjestelmän kehittämisen puolesta. 

Kurkkaa myös aikaisempi teksti aiheesta Ruokaturva ja epäreilun kaupan eväät!

Helvetti se on miehillekin!

Varoitus, tämä on tunnelatautunut kirjoitus.

Helvetin tulet ne vaan roihuaa!

Kansanedustaja Maria Lohela kirjoittaa maanantaisessa Kepan kolumnissa huolestuttavasta aiheesta, naisten asemasta Afganistanissa. Lohela kertoo ”Afganistan on monille naisille helvetti” –otsikoimassaan kolumnissa, ettei ”väkivallan alla eläminen [edes] ole Afganistanissa ainoastaan kaikkein köyhimpien ja kouluttamattomimpien naisten taakka. Tämän vuoden heinäkuun jälkeen Afganistanissa on tapettu kaksi naispoliisia, jotka tekivät työtä erityisesti naisten aseman parantamiseksi.”

Lohelan teksti on hyvin yllätyksetön ja noudattaa samaa linjaa kuin mikä tahansa muu naisten oikeuksia käsittelevä teksti. Silti se sai avautumisärsykkeen heräämään minussa.

On totta, että naisen asema Afganistanissa on lohduton ja lähellä helvettiä monellakin tapaa ja mutta helvetti se on koko maa miehillekin. Naispoliisin kuolema saa kansainvälisen median hätätilaan vaikka vastapainoksi Afganistanissa on kuollut kasapäin miehiä. Miehiä, jotka eivät ole myöskään kaikki kuuluneet ”ei niin huolestuttavaan” köyhien ja kouluttamattomien joukkoon. Esimerkiksi UNAMA:n uunituoreen raportin mukaan tämän vuoden ensimmäisen puolen vuoden aikana on kuollut yhteensä 1319 siviiliä. Surullista ja huolestuttavaa toki on, että naisten ja lasten osuus on kasvanut aikaisemmasta, mutta tästä yhteislukemasta on ollut silti 982 henkilöä miehiä.

Afganistan ole suinkaan ainut esimerkki. Ennen kuin 1325-päätöslauselman hurmosta ja ”Naiset, rauha ja turvallisuus”- toimintaa oli keksittykään naisten ja lasten kärsimys sodissa oli julmuuden kulmakivi. Ja on sitä edelleenkin, vaikka 1325-päätöslauselmalla pyritään mm. juurikin nostamaan naisten asema uhriuden yläpuolelle.

On vaikea ajatella, että naisiin liittyvä uhrius katoaisi mihinkään ainakaan niin pitkään kuin miehiin viitataan sodan julmuuksien seurauksina vain siviilikuolemina tai miestappioina. Tai niin pitkään kuin sukupuolisensitiivisyyden valloittamassa politiikassa korostetaan erityisesti naisten hätää. Sota on julmaa kaikille ja Afganistanissa kuolleet miehet, sodan maskuliinisuudesta huolimatta, ovat yhtä lailla tarpeettomia menetyksiä kuin naisetkin.

Mutta miksi naisten ja lasten kärsimys sodassa nostaa sitten huoltamme enemmän kuin niiden kaikkien miesten, jotka ovat sodan jaloissa kaatuneet? Lasten surmiin liittyvän tuskan ymmärtää kuka tahansa, mutta miksi edelleen koemme, että sodan väärydet naisia kohtaan ovat jollain tapaa julmempia kuin väärydet yhtä lailla puolustuskyvyttömiä miehiä kohtaan? Tai miksi sotilastappiot tai sotilaiden haavoittumiset on riisuttu inhimmillisyydestä?

Sotilaiden osalta on toisaalta ymmärrettävää, ettei sotilas ole yhtälailla kärsivä ihminen kuin puolustuskyvytön siviili. Tästä huolimatta ymmärrettävää on myös se, että sotaa käydään varsinkin sotilaiden silmien edessä ja siksi on myös selvää, että ihmisinä myös sotilaat kokevat sodan julmuudet. Myös rauhanturvatehtävissä, jota suomalaistenkin suhteen käsitellään erinomaisesti alkuvuonna MOT:n esittämässä jaksossa jälkihoidon puutteellisuudesta.

Palatakseni vielä naisiin, on toki selvää, että heikompaa on tuettava enemmän kuin enemmistövaltaa, vaikka esim. naisista puhuttaessa naiset eivät ole minkään valtion vähemmistö usein heikommasta valta-asemastaan huolimatta. Länsimaiden satsatessa poikkeuksetta huomattavan siivun ulkopolitiikastaan ja kehitysrahoistaan sukupuolisensitiivisyyteen ja naisten aseman parantamiseen, vaarana kuitenkin on, että jotain tärkeää jää epähuomiolle.

Naisen aseman edistäminen liittyy toki laajemmin käsitykseemme ihmisoikeuksista, mutta käytännön tasolla se, mitä tulisi sotatantereiden tai niiden jälkeisen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen suhteen korjata ensin, tuntuu välillä olevan hieman epäselvää. Valtioiden toteuttaessa ulkopoliittista sanomaansa, tuntuukin joskus oudolta, että esim. naisten aseman edistämiseksi panostetaan naisten kouluttamiseen ja etenkin luku-ja kirjoitustaidon edistämiseen aikana, jolloin mitkään muutkaan perusoikeudet eivät ole täytettynä.

Työtä toki tulee tehdä limittäin, sillä mikään ongelma ei korjaudu vain yhdellä taikatempulla. Tästä huolimatta, vaikka juuri luku- ja kirjoitustaito ovat lähtökohtaisia ihmisoikeuksia ja koulutus edistää pitkällä tähtäimellä kunkin valtion kehitystä myös muilla osa-alueilla, ei esimerkiksi aikaisemmalla kotikylälläni Gracanicassa, Kosovossa tunnu luku- ja kirjoitustaidottomien naisten ensisijaisena huolena olevan heidän kykenemättömyys nauttia kirjallisuudesta tai edes paikallislehdistä. He stressaavat ensisijaisesti köyhyydestä, puolisoidensa työttömyydestä, lastensa tulevaisuudesta, vesi- ja sähkökatkoksista.

Köyhä ja kipee

Yritin elokuussa soittaa hädän hetkellä ambulanssia ystävälleni Kosovossa. Hätäkeskus meni vastaajaan.

THL:n kehittämispäällikkö Ronald Wiman povaa THL:n blogissa globaalin vyönkiristysepidemian uhkaavan kansojen terveyttä ja hyvinvointia. Wiman kokoaa ajatuksensa inhimillisen turvallisuuden viitekehykseen ja korostaa ettei globaalissa maailmassa ihmisten terveyttä ja hyvinvointia uhkaa vain sairaudet tai pandemiat. Näiden ohella uhkakuvia terveydelle ja hyvinvoinnille luovat mm. sotien ja konfliktien ohella myös kyberhyökkäykset. Ja säästökuurit. Etenkin säästökuurit.

On toki luonnollinen logiikka yhdistää talouskriisi ja säästökuurit sosiaali- ja terveyspalveluiden heikkenemiseen. Näinhän siinä valitettavan usein käy. Kybersodankäyntiin viittaaminen on sen sijaan tarpeettoman kaukaa haettua. Varsinkin THL:ltä kun muutoin peräänkuulutetaan peruspalveluita ja terveyttä kaikille.

Globaalin maailman ongelmat terveydelle ja hyvinvoinnille ovat kuitenkin lähtökohtaisesti muualla kuin säästämisessä. Ne ovat köyhyydessä. Äärimmäisessä köyhyydessä, johon ei ole ajauduttu vain säästämällä vaan sillä, ettei taloudellisia resursseja ollut alun perinkään ja sillä, ettei globaalin maailman taloudelliset hyödyt suinkaan jakaudu tasaisesti.

WHO:n mukaan maailman väestöstä arviolta 1.2 miljardia ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä, siis alle dollarilla päivässä. Heikkotasoinen elinympäristö sekä kohtuullisen asumuksen, puhtaan veden ja saniteettitilojen puute luo lyömättömän yhdistelmän sairastumiselle. Puhumattakaan sosiaaliseen hyvinvointiin kohdistuvasta uhkasta.

Vuonna 2010 julkaistu YK:n raportti kertoo karua totuutta köyhyyden ja terveysongelmien yhteydestä. Köyhyys tekee sairaaksi ja sairaudet köyhäksi. Raportin mukaan mm. köyhyyden kaupungistuminen – slummit - luovat elinympäristön, jossa lapsikuolleisuus-aste, elinaikaodote ja todennäköisyys kärsiä useista sairauksista on surkeaa luettavaa ei-slummeissa asuviin verrattuna. Raportti osoittaa slummien lisäksi myös sen, että esim. New Yorkissa Cityssä köyhissä kaupunginosissa asuvilla ihmisillä on enemmän sairauksia kuin muilla newyorkereilla.

Maailmassa tulee toki aina olemaan rikkaita ja köyhiä. Ihmisiä, joilla on enemmän tai vähemmän rahaa kuin sinulla. Tässä mielessä taloudellinen eriarvoisuus on jonkinlainen elämän epämiellyttävä fakta. Se ei kuitenkaan oikeuta tilannetta, jossa köyhyydestä joutuisi kärsimään henkensä uhalla. Se ei oikeuta ihmisoikeusloukkauksia.

Köyhyys on moniulotteinen ongelma, joka terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien uhkakuvien lisäksi leviää syövän tavoin kaikille elämän osa-alueille. Onkin siis päivän selvää, että globaalista maailmasta ja etenkin taloudesta puhuttaessa, äärimmäisen köyhyyden poistaminen on tehtävälistan kärkisijoilla. Mutta miten köyhyys poistetaan, siinäpä kysymys. 

Kuva www.texasenterprise.utexas.edu

Suomessa vihataan paljon

Maantieteellinen etäisyyteni tuo asioiden tarkasteluun oman mausteensa. En ole paikalla kuulemassa kahvipöytäkeskusteluja, seuraamassa julkista debattia saati itse osallistumassa siihen. Paitsi ehkä jollain tavalla näin blogin välityksellä.

Etäisyys Suomesta jättää kärryilläpysymisen median varaan. Siis hyvin pitkälti huonoon kuvaan asioiden kehityksestä. Ja huonoahan se onkin, sillä täältä katsottuna usein tuntuu siltä, että Suomessa vihataan paljon.

Keväällä saimme lukea huolestuttavia uutisia ruotsinkielisiin kohdistuneista tappouhkauksista. Uhkauksista, joiden ainoa perusta on kieli. Kesäkuussa puolestaan uutisoitiin Helsingin piispan Irja Askolan saamasta vihapostivyörystä hänen siunattuaan samaa sukupuolta olevan pariskunnan lähetystyöhön, puhumattakaan siitä, että aikaisemmin tänä vuonna eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi aloitteen tasa-arvoisen avioliittolain käsittelystä. Homous on väärin, puhuttiin siitä missä instituutiossa tahansa.

Sitten pääsimmekin vihagenren lempilapseen - maahanmuuttopolitiikkaan - , kun Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen päätti avata viime viikolla tietämystään islamin luonteesta. Tietämystä, jonka suhteen Hakkarainen on tainnut unohtaa mm. sen, että samoin kuin kristinusko, islam ei uskontona muodosta homogeenistä yhteisöä, jonka sääntöjä kaikki muslimit noudattaisivat. Sanoma on sama kaikille, mutta tulkinnat vaihtelevat. Aivan kuten kristinuskossakin; ajattele vaikka evankelisluterilaisen kirkon ja katolisen kirkon eroja. Sama uskonto, eri tulkintoja.

Maailmassa on arviolta 1.6 miljardia muslimia. Kuten Hakkarainenkin oivallisesti yhdistää muslimit Arabikevääseen, suurin osa muslimeista asuu Lähi-idässä, Sahelin sekä Afrikan sarven alueella, ja Pohjois-Afrikassa. Myös täällä Kosovossa, 1.8 miljoonan asukkaan maassa, 90 prosenttia väestöstä on muslimeja. Teuvo Hakkaraisen logiikalla hekin siis potentiaalisia terroristeja.

Hakkaraisen logiikasta huolimatta, mitään tieteellistä todistetta islamin ja terrorismin välisestä yhteydestä ei ole olemassa. Islamin suoraan yhdistäminen väkivaltaan ja etenkin terrorismiin on pelkkää retorista hölynpölyä, jolla ainoastaan luodaan tarpeetonta erottelua uskonnon perusteella. Islamin luonne ei avaudu valikoimalla koraanista omaan argumenttiin sopivia yksittäisiä lauseita vetäen niistä universaaleja johtopäätöksiä.

Oli kyse sitten kielivihasta, homofobiasta, muukalaisvihasta tai mistä muusta tahansa vihaajan agendaan sopivasta kohteesta, minusta tuntuu, että vihaajat eivät tiedä mistä he puhuvat. Kuinka moni kielivihaaja on edes yrittänyt ymmärtää ruotsinkielistä, kuinka moni keskustellut rakkaudesta homoseksuaalin kanssa ja onko Teuvo Hakkarainen koskaan edes käynyt moskeijassa? Epäilen....

Kuva: www.yle.fi

Meet the Stans: Uzbekistan

The Big Stan - Islam Karimov

Uzbekistanin Big Stanin, presidentti, diktaattori, Islam Karimovin terveys on ollut vaakalaudalla viime keväänä. Opposition mukaan Karimov on nimittäin saanut sydänkohtauksen maaliskuussa, jota ei ole vaikea uskoa kun kuuntelee esim. hänen tyttärensä, taitelijanimeltään Googooshan, singleä How Dare. Perheen ja hallituksen mukaan huhut sydänkohtauksesta ovat kuitenkin vain höpönlöpöä sillä Karimov voi oikein hyvin. Ja hyvinhän hänen täytyy voidakin kun Uzbekistanin politiikka makaa tämän miehen varassa.

Johtajana Karimov ei suvaitse minkäänlaista oppositiota ja on kritiikin sattuessa osoittanut kuulemiskykyjään lähinnä häätämällä maasta kaikki aktivistit tai muutoin hänen kanssaan eri mieltä olevat. Ihmisoikeusaktivistit etunenässä. Tältä pohjalta Uzbekistanin pahimpana kirouksena voisikin mainita valtiohallinnon ja etenkin poliittisen johdon totaalisen piittaamattomuuden ihmisoikeuksista. Uzbekistanista ei löydy mitään hyvää sanottavaa, kun lukee esim. Human Rights Watchin karua tekstiä sen ihmisoikeustilanteesta. Jo pelkästään se, että Uzbekistan on pyrkinyt estämään niin YK:n alaisten toimijoiden kuin myös Human Rights Watchin pääsyä maaperälleen, kertoo paljon.

Nämä seikat eivät kuitenkaan Karimovia johtajana haittaa, sillä syyskuun 11.päivän WTC-iskujen jälkitohinoissa Karimov onnistui luomaan hyvät suhteet Yhdysvaltoihin. Eikä ihme, sillä Uzbekistan on Afganistanin naapurivaltio ja täytyyhän Yhdysvalloilla olla jokin maareittiauki rajanylitykseen eivätkä muut kyseisen alueen valtiot oikein tule kyseeseen. Tadžikistanissa on surkeat tiet, Turkmenistan haluaa pysyä neutraalina, Iranissa... noh, täytyykö tämä sanoa ääneen...  

Hyvät, pahat US-Uzbek-suhteet

Karua kerrottavaa ihmisoikeusten suhteen lisää myös se, ettei näille rikkomuksille anneta niiden tarvitsemaa huomiota. Ei etenkään kun puhutaan Yhdysvaltojen suhteesta Uzbekistaniin. Tässä suhteessa vain valtiointressit voittavat: Yhdysvallat pitävät sivuhuomautuksistaan huolimatta melko matalaa profiilia ihmioikeusloukkausten tuomitsemisessa niin pitkälti kun he saavat vaihtokauppana reitin Afganistaniin.

Tämä vaihtokauppa luo ydinkeskustelun myös siitä, mitä ja kuinka paljon sotilaskalustoa Yhdysvaltain tulisi jättää Uzbekistanille, Yhdysvaltain poistuessa Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä. Uzbekistanin strateginen asema poistumisreittinä mahdollistaa kovatkin vaatimukset vaihtokaupasta, sillä kaluston raahaaminen muilla keinoin pois Afganistanista tulisi mitä todennäköisimmin kalliimmaksi kuin mitä sen arvo on.   

Ihmisoikeuksien kannalta huolestuttavinta kuitenkin on, että tämä keskustelu on saanut Washingtonissa kannatusta mm. asevientikiellon poistamisen merkeissä. Kiellon, joka langetettiin Uzbekistanille vuoden 2005 Andijanin verilöylyn seurauksena, ja jonka EU  on tosin ennättänyt poistamaan jo vuonna 2009.  

Löytyikö Stania?

Eipä löytynyt, sillä nimen suhteen Stanin löytäminen taitaa olla yhtä haastavaa kuin Kazakstanin osalta. Uzbekkeja kyllä löytyi jopa täältä Kosovosta, joskin Uzbekistanin ihmisoikeustilanteen karu todellisuus saa valitettavaa tukea myös tämän kirjoituksen osalta: haastateltava kieltäytyi kohteliaasti vedoten omaan henkilökohtaiseen turvallisuuteensa. Se siitä sananvapaudesta.

Kuva: www.theage.com.au