maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosi tieteelle



Ihminen tarvitsee eräpäiviä. Jonkinlaisia alku –ja/tai päätepisteitä. Etenkin näin vuodenvaihteen tuntumassa saamme jälleen kuulla niin tasavallan presidentin sanat uudelle vuodelle kuin monen läheisen lupaukset uuden vuoden kunniaksi. Lupauksia ja sanoja, jotka kovin usein myös kertovat muutoksesta, paremmasta elämästä ja jollain tapaa valoisammasta tulevaisuudesta. Tänään elän vielä näin, mutta huomisesta lähtien teenkin toisin.

Elämän eräpäivät eivät kuitenkaan kulminoidu vain vuodenvaihteeseen, joskin juhlana se saa merkittävimmin huomiota. Lupauksia muutoksesta ja kehittymisestä tehdään myös kautta koko vuoden, mutta ei yhtä suuren hurmoksen saattelemana kuin vuodenvaihteessa. Mutta mihin ihminen tarvitsee näitä eräpäiviä? Entä jos emme lupaisikaan vuodenvaihteessa mitään tai julistaisimme uskoa paremmalle tulevaisuudelle vaan toimisimme asian eteen jo nyt? Tai entä jos lupaisimme vain pitäytyä siinä elämässä ja siinä suunnassa jonka olemme jo valinneet? Miksi ylipäätään pitäisi muuttua tai kehittyä?

Muutokseen ja kehitykseen liittyvien vaatimusten ongelmallisuudesta huolimatta, tämä vuosi on ollut monella tapaa merkittävä, siis henkilökohtaisesti. Kansainvälispoliittisesti olemme toki todistaneet useita historiankirjoihin jääviä tapahtumia, mutta tämän tekstin pyhitän itselleni merkittävän tapahtuman, valmistumiseni, johdosta tieteelle ja ajattelemisen ihanuudelle. En kuitenkaan aio luoda katsausta tai valoa tulevaisuudelle saati ennustaa mitään. Tässä kohtaa oleellisempaa on keskittyä siihen, miten tähän on tultu.

Kun päätin kirjoittaa ajatuksiani tieteestä, yllätyin löytäessäni kirjahyllystäni vuonna 2002 hankkiman kirjan, Juha T. Hakalan (2002) Luova prosessi tieteessä. Ja mitä yllättävää tässä on? No sitä, että tuolloin ei minulla ollut mitään käsitystä tieteestä saati kykyä ajatella asiaa kuin nyt. En ollut yliopisto-opiskelija, mutta jokin asia minua on ehkäpä ohjannut jo tuolloin nykyiseen suuntaan. Tämän vuoksi kyseiseen teokseen palaaminen tasan kymmenen vuoden jälkeen onkin erittäin herkullista, joskin muistini kymmenen vuoden takaisista ajatuksistani kirjaa kohtaa eivät ole kovin kirkkaat.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti luovuudesta ja luovuustutkimuksesta. Keskusteluna se tosin kietoutuu melko vahvasti matemaattis-luonnontieteellisen kentän tieteilijöiden sekä toisaalta myös kuuluisien taiteilijoiden älykkyyden analysointiin ja psykologian lähtökohtiin. Annettakoon tämä anteeksi Hakalalle, jonka toivon kuitenkin näkevän älykkyyden, lahjakkuuden ja nerouden heijastuksia myös valtiotieteilijöissä. Teoksessa Hakala kirjoittaa siis mm. lahjakkuuden ja nerouden ilmentymisestä, jonka suhteen hän huomauttaa, että vaikka lahjakkuus näyttäisi olevan nerouden ilmentymisen ehto, ovat lahjakkuus ja nerous perustaltaan kuitenkin erilaisia ilmiöitä. Tämä siksi, että nerous vaatii pitkälle eriytynyttä lahjakkuutta, mutta nerouden määrittäminen muiden nimettävien ominaisuuksien avulla on jo vaikeampaa. Tästä huolimatta Hakala kuitenkin korostaa, että tieteen ja taiteen historian neroina pidetyillä henkilöillä näyttää olevan yhteisiä ominaisuuksia, kuten esim. suorastaan silmiinpistävä kyky astua itsensä ulkopuolelle sekä kyky rikkoa rajoja ja astua myös institutionaalisten sovinnaisuuksien ulkopuolelle. Tästä näkökulmasta nerot ovatkin siis jonkinlaisia tieteen ja taiteen muutoksen ja kehityksen voimia.

Ulkopuolelle asettautuminen on myös yksi suurimmista valtiotieteilijän haasteista. Kysymyksinä tämä haaste kietoutuu mm. siihen, miten tarkastella maailmaa, ihmisiä ja tapahtumia luomatta itse henkilökohtaista suhdetta niihin? Tai miten luoda loogisia johtopäätöksiä tekemättä niistä julistusta jonkin itselleen tärkeä asian puolesta? Ja toisaalta miten luoda jotain uutta, rikkoa rajoja ja tuottaa jokin aikaisempaa käsitystämme muuttava, merkittävä väittämä olemassaolostamme? 

Näihin haasteisiin vastaaminen ei ole helppoa ja joissakin tapauksissa se saattaa olla jopa mahdotonta. Toisaalta nämä haasteet ovat kuitenkin juuri se, mikä tekee tieteestä mielenkiintoisen ja mikä erottaa sen politiikasta, uutisoinnista tai yleisestä julkisesta keskustelusta. Vaikka tiede onkin ajatuksia, eivät kaikki ajatukset, kuten esim. tämä kirjoitus, ole tiedettä. Täten voikin joskus tuntua, että tiede on osaltaan jollain tapaa ”normaalin ihmiselämän” ulkopuolella. Tästä huolimatta tiede on kuitenkin kokonaisuutena sen moninaisine aloineen koko ajan läsnä. Asioina, joihin emme niinkään ehkä kiinnitä huomiota, mutta joita joku on joskus oivaltanut.

Kun pohdimme esim. tieteenfilosofian historiaa ja etenkin Aristoteleen ajatuksia olevaisuudestamme on Aristoteleen näkemys ihmiselämän päämäärästä helppo samaistaa kenen tahansa elämään. Hänen mukaansa paras päämäärä on se, jonka saavuttaminen tuottaa suurimman tyydytyksen. Koska tällainen päämäärä ei voi olla väline, Aristoteles toteaa onnellisuuden olevan ihmiselämän suurin päämäärä. Onnellisuuden saavuttamisen edellytyksenä Aristoteles puolestaan näkee hyveellisyyden, siis taidon olla hyvä ihminen. Tämä hyveellisyys ei puolestaan voi rakentua varakkuuden tai vallan ympärille, sillä ne voivat kadota tahdosta riippumatta. Hyveellisyys onkin siis jotain omavaraista, sellaista, jota ei ihmiseltä voi ottaa pois.   

Aristoteleen panosta tieteenfilosofialle voin ainakin oman elämäni osalta pitää erittäin merkittävänä, joskin suhteeni tieteen merkitykseen voisi kuitenkin kiteyttää paremmin René Descartesin sanoihin: Ajattelen, siis olen. Toki ajattelen ja täten myös olen ilman tätä oivallustakin, mutta jos yliopisto-opintojeni paras anti pitäisi tiivistää muutamaan sanaa, olisi nämä sanat kyky ajatella. Jos pystyisin muistamaan mitä olen ajatellut lukiessani esim. Hakalan teosta kymmenen vuotta sitten, olisi nämä ajatukset varmasti yksiulotteisempia kuin nyt. Yksiulotteisia siksi, että varmasti pohtisin, ja muistankin pohtineeni, usein asioita henkilökohtaisista lähtökohdista ja omasta ympäristöstäni käsin. Tämän myötä ainakin omalta osaltani voisi yliopiston parhaana antina, toki tiedon lisäksi, pitää nimenomaan kykyä ajatella moniulotteisesti ja kykyä tarkastella asioita itseni ulkopuolella. Niin pitkälle kuin se vain on mahdollista. Nerouteen näillä taidoilla ei toki vielä päästä, eikä niillä rikota rajoja. Mutta eipä se olekaan elämän tarkoitus. Ainakaan jos lupaa uuden vuoden kunniaksi elää niin nyt kuin tulevaisuudessakin Aristoteleen jäljillä.  

tiistai 18. joulukuuta 2012

Modernin sodankäynnin ulottuvuuksia



Erinomaisinta ei siis ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta.” - Sun Tzu

Ennen kaikki oli paremmin. Sun Tzun opeista huolimatta, sodankäynnin perusmenetelmänä mentiin mm. pellolle seisomaan ja käytiin vastapelurin kimppuun väsytystaistelun merkeissä. Nyt sodasta on tullut valkokauluspeliä, jossa taisteluita johdetaan toimistoista ja menetelmänä käytetään muutakin kuin fyysistä väkivaltaa ja asevoimaa. Toki moderni sodankäynti hyödyntää edelleen myös perinteisiä menetelmiä, mutta niiden rinnalle on noussut valkokaulustaktiikan jalostuneina muotoina esim. kybersodankäynti ja taloudelliset pakotteet eli sanktiot.

Taloudelliset pakotteet ovat ennen kaikkea vallankäytön muoto. Siinä missä perinteinen sodankäynti perustuu valtaan väkivallan kautta, ovat taloudelliset pakotteet sodankäynnin näkökulmasta jotain uuden imperialismin ja liberaalin rauhan (tai sodan) väliltä. Imperialismia siksi, että pakotteiden muodossa niillä pyritään kontrolloimaan määriteltyä aluetta ja liberaalina siksi, että ohjaavana voimana ovat tässä yhteydessä taloudelliset keinot. Sodankäynniksi taloudelliset pakotteet voidaan lukea myös siksi, että sen sijaan, että niillä pyrittäisiin vaikuttamaan poliittisen johdon toimintaan ne kuitenkin vaikuttavat kohdemaan kansalaisiin usein poliittista johtoa rankemmin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Iran, jolle Yhdysvallat ja EU:n ovat langettaneet pakotteet.

Iraniin liittyen, kävin marraskuussa SaferGlobe Finlandin tilaisuudessa, jossa MEP Tarja Cronberg keskusteli EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyen myös Iranin pakotteista. Pakotteisiin tai ylipäätään Iraniin liittyen MEP Cronberg korosti niin tilaisuudessa kuin myös omilla nettisivuillaan mm. poliittisen vuoropuhelun Iranin kanssa olevan välttämätön. Olen tässä suhteessa MEP Cronbergin kanssa samoilla linjoilla etenkin siksi, että nyt nämä alkusyksystä Iranille langetetut sanktiot tuntuvat käytännössä kohdistuvan juurikin tavallisten iranilaisten elämään kuin niiden tarkoituksenmukaiseen kohteeseen, poliittiseen johtoon. Tähän ongelmallisuuteen liittyen mm. The Guardian uutisoi miljoonien olevan vaarassa pakotteiden vuoksi, sillä pakotteet luovat esteitä sairaalatarvikkeiden ja lääkkeiden, mutta myös mm. maidonkorvikkeen saatavuuteen.

Kun Yhdysvaltain ja EU:n keskeisin sanoma omissa ulkopoliittisissa linjoissaan on demokratia ja ihmisoikeudet, on Iranin sanktioihin liittyen hyvä kysyä kuinka pitkälle taistelu ydinaseohjelmasta voi mennä ihmisoikeuksien kustannuksella? Ylittääkö kovan turvallisuuden, tässä tapauksessa ydinasevarustelun näkökulma, pehmeän turvallisuuden, siis ihmiskunnan hyvinvoinnin, lähtökohdat?  Tässä vaiheessa varmasti jokainen niin realistisen koulukunnan ylpeä kannattaja kuin kaksinaismoralismista länsimaita sormella syyttävä tutkija voi olla onnessaan. Olemme jälleen kerran päässeet todistamaan ettei mikään ole niin upeaa kuin aseet, joiden suhteen koolla on väliä kuin Cosmopolitanin lukijapalstan kirjoituksissa.

Oleellista on myös kysyä mikä tämänkaltaisten sanktioiden todellinen hyöty on tavoitteen saavuttamiseksi. Kun Iranista asiaa kysytään, on vastauksena EU:n päätös sanktioista puhtaasti typerää. Tämä luonnollisesti ymmärrettävää argumentointia, jonka suhteen iranilaisjohtaja Ayatollah Ali Khamene saattaa olla myös valitettavan oikeassa. Haasteita sanktioiden vaikuttavuudelle suhteessa Iranin ydinohjelmaan luo etenkin se, että sanktiot toimivat vain kun niitä mm. noudattaa tarpeeksi merkittävä joukko ja kun ne kestävät tarpeeksi pitkään. Tämän myötä, Iranin nojautuessa hakemaan tukea Silkkitien maista, saattaa EU:n ja Yhdysvaltain pyrkimykset jäädä puolitiehen. Ja puolitiehen etenkin siinä suhteessa, että ei varmasti kuulosta kovinkaan tavoitteenmukaiselta, jos sanktioiden päällimmäisenä vaikutuksena on onnistuttu aiheuttamaan ahdinkoa vain tavallisten iranilaisten elämään.  

Entä mitä me voimme siis oppia modernin sodankäynnin ulottuvuuksista? Kuten Sun Tzu aikanaan sanoi; tärkeintä on kukistaa vihollinen taisteluitta.  Ajatuksellisella tasolla emme siis ole keksineet mitään uutta sinänsä. Tästä huolimatta väkivallattomana muotona, sanktiot ovat oiva keino pyrkiä haavoittamaan vihollista itse kovinkaan riskialttiita tai ihmishenkiä vaativia ponnistelua tekemättä. Kätevää siis tavallaan, joskin kuten Iranin tapaus osoittaa, kovin monimutkaista.