Ihminen tarvitsee eräpäiviä.
Jonkinlaisia alku –ja/tai päätepisteitä. Etenkin näin vuodenvaihteen tuntumassa
saamme jälleen kuulla niin tasavallan presidentin
sanat uudelle vuodelle kuin monen läheisen lupaukset uuden vuoden kunniaksi.
Lupauksia ja sanoja, jotka kovin usein myös kertovat muutoksesta, paremmasta
elämästä ja jollain tapaa valoisammasta tulevaisuudesta. Tänään elän vielä
näin, mutta huomisesta lähtien teenkin toisin.
Elämän eräpäivät eivät
kuitenkaan kulminoidu vain vuodenvaihteeseen, joskin juhlana se saa
merkittävimmin huomiota. Lupauksia muutoksesta ja kehittymisestä tehdään myös
kautta koko vuoden, mutta ei yhtä suuren hurmoksen saattelemana kuin
vuodenvaihteessa. Mutta mihin ihminen tarvitsee näitä eräpäiviä? Entä jos emme
lupaisikaan vuodenvaihteessa mitään tai julistaisimme uskoa paremmalle
tulevaisuudelle vaan toimisimme asian eteen jo nyt? Tai entä jos lupaisimme
vain pitäytyä siinä elämässä ja siinä suunnassa jonka olemme jo valinneet?
Miksi ylipäätään pitäisi muuttua tai kehittyä?
Muutokseen ja kehitykseen
liittyvien vaatimusten ongelmallisuudesta huolimatta, tämä vuosi on ollut
monella tapaa merkittävä, siis henkilökohtaisesti. Kansainvälispoliittisesti
olemme toki todistaneet useita historiankirjoihin jääviä tapahtumia, mutta
tämän tekstin pyhitän itselleni merkittävän tapahtuman, valmistumiseni,
johdosta tieteelle ja ajattelemisen ihanuudelle. En kuitenkaan aio luoda
katsausta tai valoa tulevaisuudelle saati ennustaa mitään. Tässä kohtaa
oleellisempaa on keskittyä siihen, miten tähän on tultu.
Kun päätin kirjoittaa ajatuksiani
tieteestä, yllätyin löytäessäni kirjahyllystäni vuonna 2002 hankkiman kirjan,
Juha T. Hakalan (2002) Luova prosessi tieteessä. Ja mitä yllättävää tässä
on? No sitä, että tuolloin ei minulla ollut mitään käsitystä tieteestä saati
kykyä ajatella asiaa kuin nyt. En ollut yliopisto-opiskelija, mutta jokin asia
minua on ehkäpä ohjannut jo tuolloin nykyiseen suuntaan. Tämän vuoksi kyseiseen
teokseen palaaminen tasan kymmenen vuoden jälkeen onkin erittäin herkullista,
joskin muistini kymmenen vuoden takaisista ajatuksistani kirjaa kohtaa eivät
ole kovin kirkkaat.
Kirja kertoo nimensä
mukaisesti luovuudesta ja luovuustutkimuksesta. Keskusteluna se tosin kietoutuu melko vahvasti matemaattis-luonnontieteellisen kentän
tieteilijöiden sekä toisaalta myös kuuluisien taiteilijoiden älykkyyden
analysointiin ja psykologian lähtökohtiin. Annettakoon tämä anteeksi Hakalalle,
jonka toivon kuitenkin näkevän älykkyyden, lahjakkuuden ja nerouden
heijastuksia myös valtiotieteilijöissä. Teoksessa Hakala kirjoittaa siis mm.
lahjakkuuden ja nerouden ilmentymisestä, jonka suhteen hän huomauttaa, että
vaikka lahjakkuus näyttäisi olevan nerouden ilmentymisen ehto, ovat lahjakkuus
ja nerous perustaltaan kuitenkin erilaisia ilmiöitä. Tämä siksi, että nerous
vaatii pitkälle eriytynyttä lahjakkuutta, mutta nerouden määrittäminen muiden
nimettävien ominaisuuksien avulla on jo vaikeampaa. Tästä huolimatta Hakala
kuitenkin korostaa, että tieteen ja taiteen historian neroina pidetyillä
henkilöillä näyttää olevan yhteisiä ominaisuuksia, kuten esim. suorastaan
silmiinpistävä kyky astua itsensä ulkopuolelle sekä kyky rikkoa rajoja ja astua
myös institutionaalisten sovinnaisuuksien ulkopuolelle. Tästä näkökulmasta
nerot ovatkin siis jonkinlaisia tieteen ja taiteen muutoksen ja kehityksen
voimia.
Ulkopuolelle asettautuminen
on myös yksi suurimmista valtiotieteilijän haasteista. Kysymyksinä tämä haaste
kietoutuu mm. siihen, miten tarkastella maailmaa, ihmisiä ja tapahtumia
luomatta itse henkilökohtaista suhdetta niihin? Tai miten luoda loogisia
johtopäätöksiä tekemättä niistä julistusta jonkin itselleen tärkeä asian
puolesta? Ja toisaalta miten luoda jotain uutta, rikkoa rajoja ja tuottaa jokin
aikaisempaa käsitystämme muuttava, merkittävä väittämä olemassaolostamme?
Näihin haasteisiin
vastaaminen ei ole helppoa ja joissakin tapauksissa se saattaa olla jopa
mahdotonta. Toisaalta nämä haasteet ovat kuitenkin juuri se, mikä tekee
tieteestä mielenkiintoisen ja mikä erottaa sen politiikasta, uutisoinnista tai
yleisestä julkisesta keskustelusta. Vaikka tiede onkin ajatuksia, eivät kaikki
ajatukset, kuten esim. tämä kirjoitus, ole tiedettä. Täten voikin joskus tuntua,
että tiede on osaltaan jollain tapaa ”normaalin ihmiselämän” ulkopuolella. Tästä
huolimatta tiede on kuitenkin kokonaisuutena sen moninaisine aloineen koko ajan
läsnä. Asioina, joihin emme niinkään ehkä kiinnitä huomiota, mutta joita joku
on joskus oivaltanut.
Kun pohdimme esim.
tieteenfilosofian historiaa ja etenkin Aristoteleen
ajatuksia olevaisuudestamme on Aristoteleen näkemys ihmiselämän päämäärästä
helppo samaistaa kenen tahansa elämään. Hänen mukaansa paras päämäärä on se,
jonka saavuttaminen tuottaa suurimman tyydytyksen. Koska tällainen päämäärä ei
voi olla väline, Aristoteles toteaa onnellisuuden
olevan ihmiselämän suurin päämäärä. Onnellisuuden saavuttamisen
edellytyksenä Aristoteles puolestaan näkee hyveellisyyden,
siis taidon olla hyvä ihminen. Tämä hyveellisyys ei puolestaan voi rakentua
varakkuuden tai vallan ympärille, sillä ne voivat kadota tahdosta riippumatta.
Hyveellisyys onkin siis jotain omavaraista, sellaista, jota ei ihmiseltä voi
ottaa pois.
Aristoteleen panosta
tieteenfilosofialle voin ainakin oman elämäni osalta pitää erittäin
merkittävänä, joskin suhteeni tieteen merkitykseen voisi kuitenkin kiteyttää
paremmin René Descartesin sanoihin: Ajattelen, siis olen. Toki ajattelen ja täten myös olen ilman tätä
oivallustakin, mutta jos yliopisto-opintojeni paras anti pitäisi tiivistää
muutamaan sanaa, olisi nämä sanat kyky
ajatella. Jos pystyisin muistamaan mitä olen ajatellut lukiessani esim.
Hakalan teosta kymmenen vuotta sitten, olisi nämä ajatukset varmasti
yksiulotteisempia kuin nyt. Yksiulotteisia siksi, että varmasti pohtisin, ja
muistankin pohtineeni, usein asioita henkilökohtaisista lähtökohdista ja omasta
ympäristöstäni käsin. Tämän myötä ainakin omalta osaltani voisi yliopiston parhaana
antina, toki tiedon lisäksi, pitää nimenomaan kykyä ajatella moniulotteisesti
ja kykyä tarkastella asioita itseni ulkopuolella. Niin pitkälle kuin se vain on
mahdollista. Nerouteen näillä taidoilla ei toki vielä päästä, eikä niillä rikota
rajoja. Mutta eipä se olekaan elämän tarkoitus. Ainakaan jos lupaa uuden vuoden
kunniaksi elää niin nyt kuin tulevaisuudessakin Aristoteleen jäljillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti