tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ruokaturva ja epäreilun kaupan eväät

Mark Tran kirjoitti viime viikolla The Guardianin Poverty Matters -blogissa Somaliaa riepottelevasta nälänhädästä. Tranin haastattelemien tahojen mukaan nälänhätään ja laajemmin ruokaturvaan (food security) vastaamiseksi tulisi luoda paremmat varoitusjärjestelmät. Tällä estettäisiin Somalian kaltaisten ongelmien ajautuminen kokonaisvaltaiseen kriisiin. Vaikka FAO:n lanseeraama varoitusjärjestelmä on jo olemassa, se ei ole tuottanut tulosta nopean reagoinnin puuttuessa.

Ruokaturva on selkeästi teema, jonka onnistuminen edellyttää ajan hermoilla olevaa poliittista päätöksentekoa. Ruokaturvan pääteemoina voisi päätöksenteon lähtökohdiksi nimetä kestävyyden ja vastuullisuuden, joiden merkitys näkyy vahvasti FAO:n (2011) ruokaturvaa käsittelevässä raportissa. Raportin mukaan esim. ruoan hintojen epävakaisuutta voitaisiin vähentää Traninkin esiin nostamalla, ennakoivalla politiikalla. Ennakoiva politiikka ei kuitenkaan sellaisenaan yksin riitä, sillä epävakaisuuden eliminoiminen edellyttää myös yksityissektorin vahvaa osallistumista. Raportti korostaa lisäksi sijoitusvarallisuuden keskeistä merkitystä maatalouden kehitykselle, erityisesti tuotantokyvyn lisäämisen näkökulmasta. Tämän näkemyksen myötä myös viljelijät saisivat taloudellista hyötyä ja ruoan hinta tulisi kohtuullisemmaksi kuluttajille ja etenkin köyhille.

Vastuullinen sijoitustoiminta on globaalina toimintaelementtinä vahvasti kehitysavun ytimessä. Vaikka Helsingin Sanomat uutisoikin eilen talouskriisin vähentäneen EU-maiden antamaa kehitysapua, on kehitysavun suhteen nähty myös kasvua 2000-luvun aikana. Valitettavana totuutena tosin määrärahojen kasvun taustatekijöiden suhteen on oltava kriittinen, sillä esim. Yhdysvallat käyttävät kehitysapua terrorismin vastaisen taistelun välineenä. Yhdysvallat on 2000-luvulla kasvattanut merkittävästi mm. Irakiin ja Afganistaniin kohdistamansa kehitysavun määrää, joka kertoo vastuullisuuden sijaan enemmän Yhdysvaltojen kansallisista intresseistä.

Yhdysvaltojen lisäksi myös muiden lahjoittajamaiden kansallisten intressien keskeisyydestä kertoo myös se, että apua kohdennetaan muutoinkin konfliktialueille kansainvälisen turvallisuuden nimissä. Siitäkin huolimatta, että muilla, ei-konfliktialueilla, olisi yhtä vakavat ruokaturvaan ja ravintoon liittyvät ongelmat. Tässä kohtaa pystyykin astumaan taas jonkinlaiseen ”kehitysdilemmaan” – kenelle kehitystä oikeastaan tehdään?

Kuluttajan valinta
Kestävyyden ja vastuullisuuden nimissä puhutaan paljon myös orgaanisen ja lähiruoan suosimisesta ja siitä, kuinka reilun kaupan tuotteet parantavat ruokaturvaa. Tosiasiassa reilun kaupan-järjestelmä voidaan nähdä kuitenkin osaltaan teknisesti hyvin monimutkaisina ja siksi liian haastavana etenkin pienviljelyn ja kehitysmaiden kannalta. Täten siis toisinaan epäreiluna kauppana.

Lappén (2011) korostaa Maailman tila 2011-teokseen kirjoittamassa artikkelissaan, että yksittäinen kuluttaja voi ruokavallinnoilla tukea ilmastonmuutoksen torjuntaa. Kuluttaja voi siis suosia lähiruokaa, valita kestävän maatalouden tuotteita ja esimerkiksi luopua teollisten eläinkasvattamoiden liha- ja maitotuotteista.

Valinnat ovat toki tärkeitä, mutta orgaaniseen ja lähiruokaan liittyy myös huomattavasti käytännön haasteita. Jos esim. lähiruoan suosiminen olisi kaikissa tapauksissa ekologisesti ja taloudellisesti järkevin vaihtoehto, sehän olisi luultavasti jo huomattavasti vallitsevampi käytäntö. Eikö? Lähiruoan tavoin orgaaniset tuotteet löytäisivät todennäköisesti itsensä kuluttajan ostoskoriin useammin, jos ne olisivat hinnaltaan edullisempia. Nyt orgaaninen ruoka, mm. sen tuotannosta muodostuvan korkeamman hinnan vuoksi, tuntuu jopa muodostuneen pikemminkin ylemmän keskiluokan statuksenkohottajaksi eikä sen perimmäisenä perusteena ostoshetkellä ole pelkästään huoli ympäristön tulevaisuudesta.

Pienistäkin askelista on toki hyötyä, mutta nykyisistä kulutustottumuksista on hyvin haastavaa siirtyä esim. kokonaisvaltaiseen lähiruoan suosimiseen. Kuinka moni meistä olisi esim. valmis luopumaan aamukahvistaan? Lisäksi, onko orgaanisesti tuotetuista kulutushyödykkeistä mitään hyötyä, kun turhaa energiaa kuluu kaukomailta kuljetusten järjestämiseen? Kärjistettynä esimerkkinä, jos lähituotannon ja orgaanisen viljelyn nimissä kahvipapua alettaisiin viljellä vaikkapa Turussa, veikkaan sen kummemmin asiaa tutkimatta, että sen kahvin ekologisesta jalanjäljestä muodostuisi täysin kestämätön. Ja hintaa Turussa tuotetulle kahvipaketille en edes uskalla lähteä arvaamaan. "Onneksi" minun kahvipapuni on raahattu Etiopiasta.  

 
Lappé, Anna (2011). Ilmastonmuutokseen varautuva maatalous – Ilmastokriisi ruokalautasella. Teoksessa Worldwatch Institute (2011). Maailman tila 2011: kuinka maailma ruokitaan: raportti kehityksestä kohti kestävää yhteiskuntaa. suom. E.-L. Hallanaro & K. Pitkänen.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Kaiken takana on nainen

Otsikosta huolimatta tämä teksti ei käsittele Matin ja Tepon kuuluisaa hittiä vaan jotain paljon vakavampaa. Väkivaltaa.

Saimme jälleen todistaa karun todellisuuden väkivallan olemassaolosta kun tiistaina uutisoitiin Pomarkussa tapahtuneesta perhesurmasta. Surmaaja on mediassa julkaistujen tietojen perusteella perheen isä. Suomalainen mies. Tämä uutinen sai minut pohtimaan väkivaltaa ja sitä, miksi juuri miehet ovat väkivaltaisia. En lähde nyt tekemään sen kummempaa analyysia nimenomaan Suomessa tapahtuvien perhesurmien suhteen vaan käännän aivoni pohtimaan väkivaltaa sisällissodan näkökulmasta.

Väkivallan ja erityisesti miesten väkivaltaisen käytöksen tiimoilta on tehty sisällissotiin liittyen paljon tutkimusta hyvinkin vaihtelevista lähtökohdista. The Journal of Politics julkaisi vuonna 2009 Satoshi Kanazawan artikkelin, jossa Kanazawa käsittelee väkivallan ilmentymistä ja sisällissotien syitä evoluutiopsykologisista lähtökohdista.

Kanazawan mukaan sisällissotien syiden tutkimuksessa voidaan havaita evoluutiopsykologisia selittäjiä, joiden mukaan miesten väkivaltaisuus on selitettävissä erityisesti lisääntymisvietin perusteella. Konfliktiherkkyys sisällissodan puhkeamiselle kasvaa erityisesti polygyniaa suosivissa yhteiskunnissa, jossa yhdellä miehellä saattaa olla useita vaimoja. Evoluutiopsykologisten tutkimusten perusteella ongelma polygyniasta syntyy siitä, että kaikille miehille ei riitä lisääntymispartneria. Lisääntymispartnerin puute aiheuttaa miehissä merkittävää turhautuneisuutta, joka tämän teorian mukaan toimii trikkerinä väkivallalle. Nämä tutkimukset ovat myös osoittaneet, että mitä laajemmin polygynia on yleinen käytäntö, sitä todennäköisemmin kyseessä oleva yhteiskunta ajautuu sisällissotaan. Sisällissotien syntymisen lisäksi lisääntymisvietin perusteellaan osaltaan olevan myös syynä siihen, miksi interventiota toteuttavissa joukoissa palvelevat sotilaat syyllistyvät toisinaan raiskauksiin.

Ei kuitenkaan tarvitse olla täysin polygyninen yhteiskunta, jotta havaitsee evoluutiopsykologisia perusteita miesten vihamieliselle asenteille ja väkivaltaiselle käytökselle. Usein muun muassa maahanmuuttoon liittyvissä, enemmän ja vähemmän professionaalisissa, keskusteluissa nousee aika ajoin väite siitä, että ”ulkomaalaiset tulevat viemään naisemme”. Tämä argumentti on ollut taustalla myös esim. Etelä-Afrikassa, Johannesburgissa Alexandran townshipissa (käytännössä slummi) vuonna 2008 olleissa mellakoissa. Townshipissä asuva köyhä ja pääasiassa tummaihoisista koostuva, eteläafrikkalaista syntyperää oleva väestö otti väkivaltaisesti yhteen samaisessa townshipissä asuvien zimbabwelaistaustaisen väestön kanssa. Tämänkaltaisen muukalaisvihan päällimmäisinä syinä on muukalaisvihaa Etelä-Afrikassa tutkineen Belinda Dodsonin mukaan mm. taistelu työpaikoista ja naisista. Näiden tapahtumien ja argumenttien perusteella tuntuukin siltä, että keskusteltiin maahanmuuttajista missä tahansa, ja vaikkei sillä ajauduttaisi väkivaltaan, löytyy keskusteluista aina argumentti siitä, että ”ne, ulkomaalaiset, tulevat viemään meidän työpaikat ja naiset”.

Nainen, tai siis tutkimusten valossa pikemminkin naisen puute ei toki ole ainoa syy väkivallalle.  Tästä huolimatta on kuitenkin mielekästä pohtia, että onko Matin ja Tepon sanoin kaiken, ja tässä tapauksessa erityisesti väkivallan, takana nainen? Jos on, olisi tällöin varmasti syytä myös keskustella siitä, miksi nainen on jotain sellaista omaisuutta, joka voisi väkivallan kautta vaihtaa omistajaa? Vaikken aio ennustajaksi ryhtyä, voisi lisäksi olla mielenkiintoista pohtia myös esim. sitä, kuinka huolestuneita meidän pitäisi olla evoluutiopsykologisten tarpeiden näkökulmasta Kiinasta, jossa on yhden lapsen-politiikan myötä suosittu poikalapsia?



Dodson, Belinda (2009) Locating Xenophobia: Debate, Discourse, and Everyday Experience in Cape Town, South Africa. Africa Today. Volume 56:3, 3-22.

Kanazawa, Satoshi (2009) Evolutionary Psychological Foundations of Civil Wars. The Journal of Politics, Vol. 71, No. 1, 25–34.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Kehitys kehittyy ja muutos muuttuu. Vai miten se nyt oli...


Olen viimeaikoina miettinyt paljon mitä kehitys tarkoittaa. Kehitykseen liittyvässä keskustelussa, etenkin eurokriisin piinaamassa Euroopassa, kehitys tuodaan usein esiin taloudellisten mittarien kautta. Näistä keskeisimpänä ja suorastaan jumalaisen aseman saavuttaneena on bruttokansantuote (BKT). En kiistä BKT:n merkittävyyttä kotimaisen tuottavuuden ja suhdannevaihteluiden äänitorvena, mutta myönnän olevani hieman epäileväinen sen mahdista mittarina. Talouskasvua ihannoivassa maailmassa BKT:n keskeisyys on ymmärrettävää, mutta voisiko kehitykselle olla muitakin näkökulmia ja mittareita? Noh, onhan niitä!

Kun asiaa hieman tutkii, löytää yllättävän paljon ”vaihtoehtomittareita”. Tässä kohtaa ehkä hieman ärsyttää tuo sana vaihtoehto – ihan kuin kaikki muut mittarit edustaisivat jotain vähäpätöisempää – mutta menkööt tämän kerran.  Juha Mäkinen kirjoittaa tuoreimmassa Ulkopolitiikka –lehdessä (2/2012) kansainvälisistä hyvinvointimittareista. Niinpä juuri, ei taloudellisista vaan hyvinvoinnin mittareista, tuosta nousevasta trendisanasta, joka ei 2010-luvulla kaiu pelkästään lälläri-sektorissa pidettynä sanana. Mäkinen toteaakin artikkelissaan, että ’BKT-kritiikki ei ole vain radikaalien yhteiskuntafilosofien tai vaihtoehtohippien puhetta’. (Huomaa: sanalla vaihtoehto viitataan johonkin negatiiviseen. eikö olekin ärsyttävää?) BKT:n ongelma on, ettei se mittarina kerro mitään esim. kansalaisvapauksista, tulonjaon tasaisuudesta tai ympäristöstä. BKT:n hämäävyysilmiönä voisikin nostaa esiin valkoisen vallan aikaisen Etelä-Afrikan, jota mm. Martha Nussbaum (2011) käyttää esimerkkinä teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää?. Valkoisen vallan aikaan Etelä-Afrikka nousi vauraudellaan kehitystilastojen kärkeen vaikka samanaikaisesti valtio harjoitti äärimmäisen raakaa apartheid-politiikkaa.

Mutta mitä nämä ”vaihtoehtomittarit” sitten ovat? Tunnetuin näistä taitaa olla YK:n kehitysohjelman (UNDP) Inhimillisen kehityksen mittari, jossa mitataan terveyden, koulutuksen ja elinolojen tasoa. Mielenkiintoiseksi asian tekee näissä mittareissa se, että mittarista ja sen painotuksesta riippuen maiden järjestys vaihtelee merkittävästi. Kun esim. mittauksia tekee BKT:n sijaan vaikkapa New Economics Foundationin (2009) hyvinvoinnin ekotehokkuutta korostavalla Onnellinen planeetta-indeksillä (HPI), löytyy kärkisijoille Costa Rica, Dominikaaninen tasavalta ja Jamaika.

Itse taidan talouskasvun ja BKT:n vaihtoehtosektorista lämmetä eniten onnellisuustutkimuksen esiinmarssille. Suomikin kun kunniakkaasti listautui YK:n tilaamassa onnellisuustutkimuksessa huumorintäyteisten tanskalaisten jälkeen maailman toiseksi onnellisimmaksi maaksi. Siitäkin huolimatta, että olemme vahvasti yrittäneet ylläpitää jörö-imagoamme maailman masentuneimpana maana. Onnellisuus ei luonnollisesti ole mikään uusi keksintö, vaikka mittarina sitä ei ehkä ole tuotu aikaisemmin esille. Mutta hyvähän se on onneakin mitata, koska onnellisen on hyvä olla eikä onnellisuutta voi (tavallaan) ostaa. Siitähän kun elämässä kuitenkin on kysymys. Onnesta.

Nyt kun onnistuin jollain menestyksellä saamaan aasinsillan BKT:sta onnellisuuteen, on ikävästi todettava, että minua häiritsee myös onnellisuusmittausten lähtökohdat. Oli kyse sitten BKT:sta, Onnellisesta planeetasta tai mistä tahansa onnellisuuteen viittavasta ja hyvinvointia mittaavasta indeksistä, on niiden perimmäinen filosofia mitattavan asian kasvussa. Voiko maailmasta koskaan tulla paikkaa, jossa kaikki olisivat onnellisuustutkimusten ja ekologisuusmittareiden ykkössijalla? Ja toisaalta, mitä onnellisuuteen tulee, niin kyllähän se talouskasvukin on jonkun onnelliseksi tehnyt. Ainakin jos kysyy siltä yhdeltä prosentilta amerikkalaisista, jotka saivat ”kunniakseen” jopa telttakylällisen ihmisiä Occupy Wall Street- hengessä. Tämä luonnollisesti ei täytä mitään oikeudenmukaisuusvaatimuksia saati lisää onnentunnetta niiden 99 prosentin keskuudessa.

En väitä, että elämänlaadun parantaminen taloudellisin keinoin olisi pelkästään huono asia, mutta miksi meidän pitäisi kasvaa joka asiassa? Nyt joku ehkä luulee, että seuraavaksi julistaudun downshiftaajaksi ja pistän vihreän degrowth-paidan päälle, mutta ehei. Degrowth-ideologiaankin edellytetään, että ihmisellä on jo jotain, mistä voi luopua. Tällöin on siis täytynyt ensin kasvaa, jotta voi mm. kulutushysterian lopettamiseksi ryhtyä ottamaan rennommin.

Lopputuloksena kehityksestä jää vain hämmennys. Minulla ei ole mitään käsitystä mitä kehitys on.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Afganistan: Mitä transition jälkeen?


Toukokuussa järjestetyn NATOn huippukokouksen tiimoilta on selvää, että kansainväliset joukot halutaan vetää pois Afganistanista transition mukaisessa aikataulussa. On toisaalta hienoa ajatella, että useilla valtioilla näyttää ainakin puheissa olevan vahva usko Afganistanin selviytymiseen sen oman turvallisuuden ylläpitämisessä. Kuitenkin, kuten International Crisis Groupin Senior Vice President, Mark Schneider videohaastattelussaan huomauttaa, on selvää, ettei Afganistan pysty ottamaan vastuuta omasta turvallisuudestaan.

Transition aikataulun mukaisesti Afganistanin tulee ottaa vastuu omasta turvallisuudestaan vuoden 2013 loppuun mennessä ja kaikki NATO-johtoiset joukot vetäytyvät Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä. Aikataulut ja niissä pysyminen on toki tärkeää, mutta kuinka oleellista se on tilanteessa, jossa menestymiseen liittyy enemmän epäluuloja ja haasteita kuin merkkejä onnistumisesta?

Syitä tähän menestymisen uskoon on varmasti monia. Merkittävimpänä tekijänä tässä yhteydessä taitaa korostua Afganistanissa toimivien valtioiden kansalliset intressit. Demokratia on kinkkinen juttu – jos esim. Ranskassa tai Yhdysvalloissa kansalaiset eivät näe Afganistania merkityksellisenä, kuinka Ranska tai Yhdysvallat voisi perustella ulkopolitiikkaansa omilleen? Demokratia kun usein toimii globaalin solidaarisuuden sijaan oman hyödyn voimalla.

Hyödyistä puhuttaessa, en ole ollenkaan varma voidaanko tässä tilanteessa saada todellisia hyötyjä siitä, että turvallisuussektorin sijaan lisätään kehitysyhteistyövaroja. Luonnollisesti, kehitysyhteistyö kaipaa merkittävää panostusta, mutta ei sillä kustannuksella, että turvallisuudessa jätetään asiat puolitiehen.

Minusta bloggaaja!

Nyt se on vihdoin totta. Oma blogi. 

Olen jo pitkään pohtinut blogin perustamista, mutta kiire ja muut turhat tekosyyt ovat lykänneet asiaa. En tiedä miksi moiseen meni niin pitkällinen pohdinta, kun teknisesti blogin perustaminen oli kuitenkin äärimmäisen helppoa.

Niin, vaikeushan se vasta alkaa tästä. Sisällöntuottaminen.

Tarkoituksenani on tässä blogissa keskustella erityisesti rauhaan ja kehitykseen liittyvistä teemoista. Nämä teemat ovat vahvasti osana omia mielenkiinnon kohteitani, sillä työstän tällä hetkellä gradua aiheesta miten kehitysyhteistyöllä vaikutetaan turvallisuudentuottamiseen Afganistanissa. Täten luonnollisesti tulen keskustelemaan myös Afganistanista, tosin omat maantieteelliset kiinnostuksenkohteet eivät ole rajoittuneet vain Afganistaniin.

Ensimmäiset sanani olivat nyt tässä. Hurraa!