lauantai 29. syyskuuta 2012

Sisäpiirikeikka

Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti (SIPRI) kommentoi viime viikolla ISAF-joukkoihin kohdistuvien sisäpiirihyökkäysten kasvua. Asiaa kommentoineen Bruce Koepken mukaan tänä vuonna sisäpiirihyökkäyksissä on menehtynyt jo 32 sotilasta, menehtyneiden kokonaisluvun ollessa 51. Melkoinen osuus siis.

Sisäpiirikeikat ovat olleet todellinen ja kasvava huolenaihe erityisesti tänä vuonna. Vaikka sisäpiirihyökkäysten kautta menehtyneet ovatkin kohdistuneet laajalti kansainvälisiin joukkoihin, asia on herättänyt keskustelua erityisesti Yhdysvalloissa, jossa elokuussa rikkoutui 2000 menehtyneen sotilaan raja. Asiasta kertoneen New York Timesin artikkelin mukaan Afganistanin poliisin tai armeijan univormuihin naamioituneet afgaanit muodostavat todellisen uhan ISAF -operaatiolle ja toisaalta myös menestyksekkään transition onnistumiselle. Jos nyt menestyksestä voidaan tässä yhteydessä mitenkään puhua.

Koepken mukaan sisäpiirihyökkäykset vahvistavat NATO-johtoisen ISAF -operaation sotilasstrategian ongelmallisuutta ja tuovat esiin sen menestyksen rajoitteellisuuden. Rajoitteellisuutta lisää myös kansainvälisten joukkojen kiire vetäytymiseen, jos ja kun transitio toteutetaan sille kohdistettuun määräaikaan, 2014 mennessä. Koepke korostaakin kommentaarissa tehokkaan ja professionaalisen turvallisuusjoukkojen muodostamisen vievän aikaa eikä transitiota tulisi kiiruhtaa. Tämän lisäksi Koepke muistuttaa, että turvallisuusjoukkojen kouluttamisessa tulisi painottaa laatua, ei määrää.

Huoli transition menestymismahdollisuuksista oli esillä useissa lähteissä myös NATO:n toukokuussa pitämän huippukokouksen jälkeen. Kuten blogini ensimmäisessä temaattisessa, joskin hyvin lyhyessä, postauksessa tuon esille; usko aikataulun mukaiseen etenemiseen on vahva. Tästä uskosta huolimatta, kuten International Crisis Groupin Senior Vice President, Mark Schneider videohaastattelussaan huomauttaa, on selvää, ettei Afganistan pysty ottamaan vastuuta omasta turvallisuudestaan. Eikä kasvava sisäpiirihyökkäysten määrä varmasti paranna menestymismahdollisuuksia.

Afganistanin nykyisyys ja tulevaisuus eivät kuitenkaan ole vain länsimaiden päänvaiva, sillä asia piinaa myös Kiinaa. Lähes 50 vuoden tauon jälkeen Kiina lähetti johtavan aseman poliitikon viralliselle valtiovierailulle Afganistaniin. Vierailulla ollut Zhou Yongkang totesi hyvien naapuruussuhteiden olevan yksi Kiinan ulkopolitiikan kulmakivistä ja että tuki Afganistanin kehitykselle tulee jatkumaan Kiinalle ominaiseen non-interference -tyylin, ilman vaatimuksia.

Transition määräajan lähestyessä useat ovat spekuloineet Kiinan Afganistan -intressejä, uskoen, että Kiina tulee vahvistamaan rooliaan transition jälkeisessä Afganistanissa. Afganistanin ollessa yksi Kiinan rajanaapureista, on luonnollista, että Kiinalla on merkittävät turvallisuusintressit alueen suhteen ja toisaalta oiva mahdollisuus rakentaa imagoaan ”vastuullisena, globaalina toimijana”. Kuitenkin, kuten People’s Daily artikkelissa todetaan, historiallisesti, Afganistan on ollut painajainen useille suurvalloille, myös siis Kiinalle.  

Transitiohuuman ylläpitäessä keskustelua Afganistanin tulevaisuudesta, en malta olla korostamatta mitä afgaaneille kuuluu. Siis niille, jotka yrittävät elää normaalia elämäänsä, jos sitä Suomesta käsin katsottuna voi edes normaaliksi laskea. Ei kovin hyvää, voin kertoa, sillä muun muassa The Guardian kirjoitti syyskuun alussa noin kolmanneksen afgaanilapsista kärsivän aliravitsemuksesta. Köyhyys on jättänyt monet avuttomiksi, kun ruokaa ei saa, eivätkä esim. kaikki äidit pysty tuottamaan äidinmaitoa. Aliravitsemus johtaakin huolestuttavan usein myös kuolemaan, kuten The Guardianin haastattelema äiti, Fatima kertoo nuorimmaisensa kuolleen aliravitsemukseen. Tästä näkökulmasta asiaa ei paranna transitiohuumassa myöskään se, että joukkojen vetäytymisen uskotaan lisäävän köyhyyttä.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Velvollisuutemme aseisiin

The Ulkopolitist julkaisi tänään kirjoitukseni EU:n yhteiseen puolustukseen liittyen. Kirjoituksessa pohdin voisiko integroitumisen syventäminen EU-armeijan luomisen nimissä tuoda ratkaisun puolustusbudjettileikkausten parissa painiville jäsenmaille. Kuitenkin, kuten kirjoituksessa totean, kriisiviidakon, vajeiden ja johtajuuden puutteen ylläpitäessä keskustelua EU:n tulevaisuudesta on vaikea kuvitella, että ajatus EU:n omasta armeijasta saataisiin myytyä kaikille jäsenmaille.

Saman aihepiirin tiimoilta sotilasyhteistyö on puhuttanut myös itseäni arvokkaamman tason keskusteluissa, sillä Ruotsin, Suomen ja Norjan puolustusvoimien komentajat esittivät näkemyksensä pohjoismaisesta yhteistyöstä ja sen kustannustehokkuudesta Helsingin Sanomissa viime viikolla. Kirjoituksessa komentajat toteavat, että ”käy­tän­nöl­li­nen ja pit­kä­jän­tei­nen yh­teis­työ on epäi­le­mät­tä tuo­nut mail­lem­me sääs­tö­jä se­kä ke­hit­tä­nyt ope­ra­tii­vis­ta ky­kyäm­me.” Tämän lisäksi komentajat korostavat, että yhteistyötä on kehitettävä edelleen, ja tämä kehitys edellyttää uusia ratkaisuja päättäjiltä.  Ratkaisuja varmasti tuleekin, sillä kannatusta pohjoismaisen yhteistyön tiivistämiselle antaa myös esim. ulkoministeri Erkki Tuomiojalta, joka blogissaan toteaa pohjoismaisen yhteistyön näkymien olevan valoisammat kuin aikoihin. Tähän valoisuuteen lukeutuu Tuomiojan mukaan myös puolustusyhteistyö, joka tosin loistaa myös EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkouden vuoksi.

Kenraali Puheloinen antaa aihetta yhteistyön tiivistämiselle myös Huomenta Suomelle antamassaan haastattelussa. Nykyisellä tasolla Suomi ei tule Puheloisen mukaan selviytymään puolustusmateriaalien kustannuksista vuoden 2015 jälkeen. Budjetin jäädessä vuoden 2015 tasolla, tarkoittaisi se sitä, että Suomen tulisi luopua mm. yleisestä asevelvollisuudesta ja kyvystä taata koko maan puolustus. Aikamoinen skenaario - jotain on siis tehtävä. Tästä näkökulmasta yhteistyön tiivistäminen pohjoismaiden kanssa olisi luonnollinen valinta, sillä Suomen on kiristyvästä budjetista huolimatta ylläpidettävä jollain keinoin sotilaallista uskottavuutta. Ja luonnollista nimenomaan pohjoismaiden kanssa kun EU:n oman armeijan luominen vaikuttaa liian kunnianhimoiselta eivätkä budjettileikkausten tuomat haasteet anna myöskään nykyistä parempia perusteita liittoutumiselle Natoon. Tämä siksi, että liittoutuminen Natoon ei ole puolustusautomaatti ja Suomelle jäisi kuitenkin päätehtäväksi ylläpitää omaa sotilaallista uskottavuutta, kuten kenraali Puheloinen Huomenta Suomen haastattelun toisessa osassa toteaa.

Sotilaallisen uskottavuuden ollessa taloudellisten seikkojen myötä vaakalaudalla, en malta olla leikittelemättä ajatuksella aseettomasta maailmasta. Tässä keskustelussa on toki huomioitava, että rahoitusongelmat eivät suinkaan ole maailmanlaajuinen ilmiö, sillä useat maat ovat viimeaikoina lisänneet asevoimiensa rahoitusta. Kuitenkin, Googlen ihmeellisen maailman johdattamana löysin kuitenkin itseni mm. A World Without Armies – sivustolle, jossa kannustetaan ajattelemaan millainen maailmamme olisi ilman sotia. Se olisi parempi, ainakin tämän sivun mukaan. Hakukoneen tulokset eivät luonnollisesti jää suinkaan tähän, sillä Google auttoi minua ystävällisesti löytämään myös toistaan suureellisempia sotilaallista voimaa kuvaavia videopätkiä (itse pidin tästä aurinkoisesta ja kauniin sinisestä taivaasta) sekä FOX Newsin sivustolla vuonna 2010 julkaiseman mielipidekirjoituksen. A World Without Armies – sanoman sijaan mielipidekirjoituksessa povataan maailman olevan globaalissa kaaoksessa ilman Yhdysvaltain asevoiman mahtia. Ja tämä on fakta kirjoittajan mukaan, joka tosin on eläköitynyt sotilas. Faktaa tai ei, en ole turhan usein kuullut minkään valtion sotilasedustuksen puhuvan positiiviseen sävyyn kokonaisvaltaisesta aseidenriisunnasta, joten tämä teksti ei sinäsä tuo mitään lisäarvoa keskustelulle aseettomasta maailmasta.

Vaikka haluaisin olla A World Without Armies –sivuston kanssa samoilla linjoilla, on vaikea uskoa, että aseidenriisunnalla voitaisiin estää kokonaan sotien syttyminen. Väkivalta on ihmiselle ”luonnollinen toiminto” eikä se ole riippuvainen vain siitä onko meillä käytössämme asevoimaa vai ei. Tämä siis jonkinlaista ”ihmiset tappavat ihmisiä, eivät aseet”- logiikkaa. Tosin se, onko väkivalta tarpeellista, on taas kiinni mm. kyvyistämme hillitä itsemme, sillä rauha on aivan yhtä luonnollista kuin sotakin. Toisaalta, pystyimme hillitsemään itsemme väkivallanteoista tai emme, nykykeskustelussa nousee yhä useammin esiin esim. kybersodankäynti, jonka perusteella uhkakuvamme yhteiskunnallisesta lamaantumisesta on paljon muutakin kuin fyysistä väkivaltaa. Toisin sanoen, oli armeijoita tai ei, emme voi olla varmoja siitä olisiko maailma rauhanomaisempi paikka elää. 

Palatakseni vielä kenraali Puheloisen ajatuksiin ja skenaarioon asevelvollisuudesta luopumisesta, on pakko todeta, että nykyinen järjestelmä on vähintäänkin epälooginen Suomen tasa-arvo -profiilin näkökulmasta. Epälooginen siksi, että olemme luoneet lainsäädännöllä sukupuoleen liitetyn pakon, miesten asevelvollisuuden, jonka rikkomisesta rangaistaan melko ankarasti. Koska on äärimmäisen epätodennäköistä, että yleistä asevelvollisuutta koskeva lainsäädäntö muutettaisiin koskemaan myös naisia, joutuu yleinen asevelvollisuus tästä näkökulmasta ennen pitkää reformiin. Tasa-arvo kun ei ole vain naisten aseman parantamista.

torstai 6. syyskuuta 2012

Oikeudenmukaisuuden jäljillä

Ihmisillä on mielenkiintoinen käsitys oikeudenmukaisuudesta. Riippuen siitä keneltä asiaa kysyy, oikeudenmukaisuus voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Jos esim. puhumme tulonjaon oikeudenmukaisuudesta, voimme saada vastaukseksi lähes yhtä monta käsitystä kuin on vastaajia.

Tulonjaon oikeudenmukaisuudelle on kuitenkin olemassa myös määritelty normisto, jonka käsitteellistä haltuunottoa edustaa mm. Jonh Rawls. Rawlsia voidaankin pitää liberaalidemokraattisen oikeudenmukaisuuden oppi-isänä, mutta eivät hänenkään ajatukset ole täysin monistettavissa. Kun siirrymme pohtimaan tulonjakoon liittyvää oikeudenmukaisuutta Afrikassa, tulee ensimmäisenä haasteena vastaa käsityseromme yhteisöstä ja yhteenkuuluvuudesta. Rawlsilainen, siis länsimainen, käsitys oikeudenmukaisuudesta perustuu yksilöön, kun taas afrikkalaisessa poliittisessa filosofiassa yhteisö on kaiken perusta. Yksilöt ovat olemassa vain yhteisön olemassaolosta, kuten yksi keskeisin afrikkalaisen ajattelija, John Mbitin, toteaa: ”I am because we are, since we are, therefore I am".

Oikeudenmukaisuus nousee vahvasti keskustelun ytimeen myös silloin kun puhumme väkivallasta. Kuten tulonjaon, myös väkivallan suhteen käsityksemme oikeudenmukaisuudesta voi vaihdella sen mukaan keneltä asiaa kysymme. Kaikki on suhteellista, nääs. Voisi, tai ainakin olisi mukavaa olettaa, että kaikki väkivalta on aina väärin, mutta näin ei kuitenkaan ole. Jo pelkästään valtion olemassaolo perustuu väkivallan monopoliin, jossa kansalaiset ovat hyväksyneet järjestyksen ylläpitämisen tarvittaessa voimakeinoin; siis poliisin olemassaolon sisäisen järjestyksen ja armeijan olemassaolon ulkoisten uhkien vuoksi.

Väkivallan oikeutus on vahvasti läsnä myös sodankäynnissä. Kenelläkään ei ole oikeutta hyökätä toisen valtion kimppuun, mutta näin tapahtuessa puolustautuminen on oikeutettua. Väkivallasta tulee siis tällöin hyväksyttävää. Nyt terrorismin vastaisen sodan aikakaudella väkivallan oikeutuksen suhteen nousee kuitenkin esiin haasteellinen kysymys siitä, millä oikeutetaan hyökkäys toiseen valtioon puolustautumisen nimissä, kun sodan osapuolena on valtion sijaan ei-valtiollinen toimija – terroristijärjestö.

Terrorismin lisäksi haasteita sotatoimien oikeutukselle syntyy myös kidutuksesta. Kidutus on kielletty kansainvälisoikeudellisen sopimuksen perusteella, joskin kaikki valtiot eivät ole ratifioineet sitä. Sopimuksesta huolimatta, Human Rights Watch uutisoi tänään Yhdysvaltojen, joka on ratifioinut sopimuksen, vesikiduttaneen Gaddafin vastustajia Bushin hallinnon aikana (uutinen myös Helsingin Sanomain sivuilla). Kidutuksen liittäminen Yhdysvaltoihin ei tämän uutisen näkövinkkelistä ole kuitenkaan mikään uusi juttu, varsikin jos yhtään muistelemme keskusteluita Guantánamo Bay:n ja Abu Ghraibin vankileireistä.

Onko siis olemassa tilanteita, jolloin kidutus on oikeudenmukaista? Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ei, mutta kuten esim. Darrell Cole (2012) artikkelissaan Torture and Just War toteaa, ääri-utilitaristisesta näkökulmasta kyllä. Tämän näkökulman perusteella kidutus voisi olla oikeudenmukaista, jos kidutuksella saadulla informaatiolla voidaan pelastaa huomattava määrä ihmishenkiä. Tämän ajattelun lisäksi haasteita luo myös se, että kuten terrorismin suhteen, valtiot voivat yrittää kiertää kansainvälisoikeudellisia normeja, vastapuolen ei-valtiolliseen toimijaprofiilin vedoten. Profiiliin, johon mm. Yhdysvallat vetosi aikoinaan Guantánamo Bay:n ja Abu Ghraibin toimintaa koskevien syytösten osalta.

Kysymys oikeudenmukaisuudesta on hyvin monimutkainen seikka. Jos ja kun sekoitamme käsityksemme oikeuksista ja moraalista, saattaa arkielämän ”vääryyksissäkin” muodostua ajatus oikeudenmukaisesta väkivallasta tai kidutuksesta. Vaikka varsinaiseen kidutuksentekoon vaaditaan myös kiduttajalta tiettyä luonnetta, niin kuinka moni meistäkin on joskus ajatellut, että esim. pedofiilit tai lastenmurhaajat sietäisivät saada ansionsa mukaan?