Sisäpiirikeikka

Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti (SIPRI) kommentoi viime viikolla ISAF-joukkoihin kohdistuvien sisäpiirihyökkäysten kasvua. Asiaa kommentoineen Bruce Koepken mukaan tänä vuonna sisäpiirihyökkäyksissä on menehtynyt jo 32 sotilasta, menehtyneiden kokonaisluvun ollessa 51. Melkoinen osuus siis.

Sisäpiirikeikat ovat olleet todellinen ja kasvava huolenaihe erityisesti tänä vuonna. Vaikka sisäpiirihyökkäysten kautta menehtyneet ovatkin kohdistuneet laajalti kansainvälisiin joukkoihin, asia on herättänyt keskustelua erityisesti Yhdysvalloissa, jossa elokuussa rikkoutui 2000 menehtyneen sotilaan raja. Asiasta kertoneen New York Timesin artikkelin mukaan Afganistanin poliisin tai armeijan univormuihin naamioituneet afgaanit muodostavat todellisen uhan ISAF -operaatiolle ja toisaalta myös menestyksekkään transition onnistumiselle. Jos nyt menestyksestä voidaan tässä yhteydessä mitenkään puhua.

Koepken mukaan sisäpiirihyökkäykset vahvistavat NATO-johtoisen ISAF -operaation sotilasstrategian ongelmallisuutta ja tuovat esiin sen menestyksen rajoitteellisuuden. Rajoitteellisuutta lisää myös kansainvälisten joukkojen kiire vetäytymiseen, jos ja kun transitio toteutetaan sille kohdistettuun määräaikaan, 2014 mennessä. Koepke korostaakin kommentaarissa tehokkaan ja professionaalisen turvallisuusjoukkojen muodostamisen vievän aikaa eikä transitiota tulisi kiiruhtaa. Tämän lisäksi Koepke muistuttaa, että turvallisuusjoukkojen kouluttamisessa tulisi painottaa laatua, ei määrää.

Huoli transition menestymismahdollisuuksista oli esillä useissa lähteissä myös NATO:n toukokuussa pitämän huippukokouksen jälkeen. Kuten blogini ensimmäisessä temaattisessa, joskin hyvin lyhyessä, postauksessa tuon esille; usko aikataulun mukaiseen etenemiseen on vahva. Tästä uskosta huolimatta, kuten International Crisis Groupin Senior Vice President, Mark Schneider videohaastattelussaan huomauttaa, on selvää, ettei Afganistan pysty ottamaan vastuuta omasta turvallisuudestaan. Eikä kasvava sisäpiirihyökkäysten määrä varmasti paranna menestymismahdollisuuksia.

Afganistanin nykyisyys ja tulevaisuus eivät kuitenkaan ole vain länsimaiden päänvaiva, sillä asia piinaa myös Kiinaa. Lähes 50 vuoden tauon jälkeen Kiina lähetti johtavan aseman poliitikon viralliselle valtiovierailulle Afganistaniin. Vierailulla ollut Zhou Yongkang totesi hyvien naapuruussuhteiden olevan yksi Kiinan ulkopolitiikan kulmakivistä ja että tuki Afganistanin kehitykselle tulee jatkumaan Kiinalle ominaiseen non-interference -tyylin, ilman vaatimuksia.

Transition määräajan lähestyessä useat ovat spekuloineet Kiinan Afganistan -intressejä, uskoen, että Kiina tulee vahvistamaan rooliaan transition jälkeisessä Afganistanissa. Afganistanin ollessa yksi Kiinan rajanaapureista, on luonnollista, että Kiinalla on merkittävät turvallisuusintressit alueen suhteen ja toisaalta oiva mahdollisuus rakentaa imagoaan ”vastuullisena, globaalina toimijana”. Kuitenkin, kuten People’s Daily artikkelissa todetaan, historiallisesti, Afganistan on ollut painajainen useille suurvalloille, myös siis Kiinalle.  

Transitiohuuman ylläpitäessä keskustelua Afganistanin tulevaisuudesta, en malta olla korostamatta mitä afgaaneille kuuluu. Siis niille, jotka yrittävät elää normaalia elämäänsä, jos sitä Suomesta käsin katsottuna voi edes normaaliksi laskea. Ei kovin hyvää, voin kertoa, sillä muun muassa The Guardian kirjoitti syyskuun alussa noin kolmanneksen afgaanilapsista kärsivän aliravitsemuksesta. Köyhyys on jättänyt monet avuttomiksi, kun ruokaa ei saa, eivätkä esim. kaikki äidit pysty tuottamaan äidinmaitoa. Aliravitsemus johtaakin huolestuttavan usein myös kuolemaan, kuten The Guardianin haastattelema äiti, Fatima kertoo nuorimmaisensa kuolleen aliravitsemukseen. Tästä näkökulmasta asiaa ei paranna transitiohuumassa myöskään se, että joukkojen vetäytymisen uskotaan lisäävän köyhyyttä.