Ihmisillä on mielenkiintoinen käsitys oikeudenmukaisuudesta. Riippuen siitä keneltä asiaa kysyy, oikeudenmukaisuus voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Jos esim. puhumme tulonjaon oikeudenmukaisuudesta, voimme saada vastaukseksi lähes yhtä monta käsitystä kuin on vastaajia.
Tulonjaon oikeudenmukaisuudelle on kuitenkin olemassa myös määritelty normisto, jonka käsitteellistä haltuunottoa edustaa mm. Jonh Rawls. Rawlsia voidaankin pitää liberaalidemokraattisen oikeudenmukaisuuden oppi-isänä, mutta eivät hänenkään ajatukset ole täysin monistettavissa. Kun siirrymme pohtimaan tulonjakoon liittyvää oikeudenmukaisuutta Afrikassa, tulee ensimmäisenä haasteena vastaa käsityseromme yhteisöstä ja yhteenkuuluvuudesta. Rawlsilainen, siis länsimainen, käsitys oikeudenmukaisuudesta perustuu yksilöön, kun taas afrikkalaisessa poliittisessa filosofiassa yhteisö on kaiken perusta. Yksilöt ovat olemassa vain yhteisön olemassaolosta, kuten yksi keskeisin afrikkalaisen ajattelija, John Mbitin, toteaa: ”I am because we are, since we are, therefore I am".
Oikeudenmukaisuus nousee vahvasti keskustelun ytimeen myös silloin kun puhumme väkivallasta. Kuten tulonjaon, myös väkivallan suhteen käsityksemme oikeudenmukaisuudesta voi vaihdella sen mukaan keneltä asiaa kysymme. Kaikki on suhteellista, nääs. Voisi, tai ainakin olisi mukavaa olettaa, että kaikki väkivalta on aina väärin, mutta näin ei kuitenkaan ole. Jo pelkästään valtion olemassaolo perustuu väkivallan monopoliin, jossa kansalaiset ovat hyväksyneet järjestyksen ylläpitämisen tarvittaessa voimakeinoin; siis poliisin olemassaolon sisäisen järjestyksen ja armeijan olemassaolon ulkoisten uhkien vuoksi.
Väkivallan oikeutus on vahvasti läsnä myös sodankäynnissä. Kenelläkään ei ole oikeutta hyökätä toisen valtion kimppuun, mutta näin tapahtuessa puolustautuminen on oikeutettua. Väkivallasta tulee siis tällöin hyväksyttävää. Nyt terrorismin vastaisen sodan aikakaudella väkivallan oikeutuksen suhteen nousee kuitenkin esiin haasteellinen kysymys siitä, millä oikeutetaan hyökkäys toiseen valtioon puolustautumisen nimissä, kun sodan osapuolena on valtion sijaan ei-valtiollinen toimija – terroristijärjestö.
Terrorismin lisäksi haasteita sotatoimien oikeutukselle syntyy myös kidutuksesta. Kidutus on kielletty kansainvälisoikeudellisen sopimuksen perusteella, joskin kaikki valtiot eivät ole ratifioineet sitä. Sopimuksesta huolimatta, Human Rights Watch uutisoi tänään Yhdysvaltojen, joka on ratifioinut sopimuksen, vesikiduttaneen Gaddafin vastustajia Bushin hallinnon aikana (uutinen myös Helsingin Sanomain sivuilla). Kidutuksen liittäminen Yhdysvaltoihin ei tämän uutisen näkövinkkelistä ole kuitenkaan mikään uusi juttu, varsikin jos yhtään muistelemme keskusteluita Guantánamo Bay:n ja Abu Ghraibin vankileireistä.
Onko siis olemassa tilanteita, jolloin kidutus on oikeudenmukaista? Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ei, mutta kuten esim. Darrell Cole (2012) artikkelissaan Torture and Just War toteaa, ääri-utilitaristisesta näkökulmasta kyllä. Tämän näkökulman perusteella kidutus voisi olla oikeudenmukaista, jos kidutuksella saadulla informaatiolla voidaan pelastaa huomattava määrä ihmishenkiä. Tämän ajattelun lisäksi haasteita luo myös se, että kuten terrorismin suhteen, valtiot voivat yrittää kiertää kansainvälisoikeudellisia normeja, vastapuolen ei-valtiolliseen toimijaprofiilin vedoten. Profiiliin, johon mm. Yhdysvallat vetosi aikoinaan Guantánamo Bay:n ja Abu Ghraibin toimintaa koskevien syytösten osalta.
Kysymys oikeudenmukaisuudesta on hyvin monimutkainen seikka. Jos ja kun sekoitamme käsityksemme oikeuksista ja moraalista, saattaa arkielämän ”vääryyksissäkin” muodostua ajatus oikeudenmukaisesta väkivallasta tai kidutuksesta. Vaikka varsinaiseen kidutuksentekoon vaaditaan myös kiduttajalta tiettyä luonnetta, niin kuinka moni meistäkin on joskus ajatellut, että esim. pedofiilit tai lastenmurhaajat sietäisivät saada ansionsa mukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti