torstai 19. joulukuuta 2013

Vaalihurmosta kosovolaisittain

Kuva: http://www.eueom.eu/kosovo2013/
Käsi ylös kenen sydän sykkii kuntavaaleille!

Kosovossa käytiin marraskuun alussa paikallisvaalit, joissa äänestettiin sekä kunnanvaltuuston edustajista että pormestarista. Pormestarivaalin osalta useissa kunnissa järjestettiin myös toinen kierros tämän kuun alussa. Vaalit keräsivät kiinnostusta niin hyvässä kuin pahassa, paikallisesti ja kansainvälisesti.

Kosovon keskusvaalilautakunnan ohella, ETYJ fasilitoi vaaleja pohjoisen kunnissa. EU osallistui vaaleihin puolestaan lähettämällä oman tarkkailumissionsa pälyilemään mahdollisia (todennäköisiä) vilppejä. EU ollut ainut tarkkailija, sillä Kosovossa majaileva diplomaattikunta ja useat kansalaisjärjestöt osallistuivat tarkkailuun omine aloitteineen. Äänestyspaikoilla tarkkailijoita tuntui välillä olevan jopa enemmän kuin äänestäjiä.

Mutta kuinka sitten kävikään? 

Vaikka yleisesti ottaen vaalit sujuivat rauhallisesti ja äänestysaktiivisuuskin on peukuttamisen arvoinen asia, Pohjois-Kosovo varasti shown epäonnistumisen merkeissä. Pohjoisen kunnissa vaalien fasilitoinnista vastuussa olleen ETYJ:n järjestelyt eivät menneet ihan niinkuin Strömsössä, sillä äänestyspisteitä jouduttiin sulkemaan niihin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi. ETYJ pakeni paikalta välittömästi, mutta pelasti kasvonsa kuitenkin uusintavaalien ja toisen kierroksen aikana. Pohjoisen kuntiin täräytettiin sotakalusto täyteen valmiuteen.

Pohjoisen ongelmien lisäksi huolestuttavia puutteita oli myös mm. äänestäjärekisteröinnissä kautta maan. Äänestäjälistat olivat vahvistamatta vielä muutama päivä ennen ensimmäistä vaalipäivää, kun Kosovon ulkopuolella asuvien äänioikeutettujen rekisteröintiprosessi oli todellinen sekoilu. Kosovon keskusvaalilautakunta vastaanotti noin 40 000 hakemusta, mutta hyväksyi niistä vain noin 8000. Suurin osa hakijoista oli Serbiasta. 

Hylätyistä hakemuksista huolimatta äänestäjälistalla oli kuitenkin enemmän ihmisiä kuin Kosovossa yhteensä. Keskusvaalilautakunnalla onkin siis vielä paljon selvitettävää. Nämä asiat toivon mukaan ratkeaa samalla kun koko vaalilaki remontoidaan.

No kuka voitti? 

Vaaliretoriikkaa tutkivien iloksi Kosovon vaalit tarjoavat oikean herkkukorin. Luonnollisesti sekä pääministerin paikkaa edustava hallituspuolue että näkyvintä paikkaa pitävä oppositiopuolue julistavat itsensä voittajiksi. Kuten moni muukin. Kosovossa kaikki on voittajia!

Voitonhurmoksesta huolimatta, merkittävää vaaleissa on kuitenkin se, että pohjoisen kunnat osallistuivat ensimmäistä kertaa Kosovossa järjestettyihin paikkalisvaaleihin ja että Serbia antoi tukensa vaaleille. Viehättävän elementin tuo myös se, että Pohjois-Kosovossa  käytiin vaalikampanjoinnin sijaan enemmän vaalien vastaista kampanjointia. 

Ne, jotka propagandasta huolimatta kuitenkin äänestivät, ovat selkeästi saaneet tarpeeksensa liian Kosovo-myönteisestä SLS-puolueestaan. SLS oli vaalien selkein häviäjä, sillä Belgradista ohjailtu serbilista voitti lähes kaikissa serbienemmistöisissä kunnissa.

Suuria muutoksia koettiin myös pormestarinvaaleissa, kun pääkaupungissa Pristinassa nykyinen pormestari Isa Mustafa hävisi monien yllätykseksi toisen kierroksen persupuolue Vetevendosjen edokkaalle, Shpend Ahmetille. Toinen merkittävä muutos pormestarinvaaleissa oli se, että Kosovossa valittiin nyt ensimmäistä kertaa myös naispormestari. Aikaisemmin kauppa- ja teollisuusministerin paikkaa pitänyt MimozaKusari-Lila vei voiton Gjakovan kunnassa.

Mitä tästä opimme? 

Ainakin sen, että hyvästä yrityksestä huolimatta Kosovo ei ole vielä täysin valmis demokratiaan. Positiivista ja tärkeää kehitystä on tapahtunut, mutta pohjoisen tapahtumat sekä äänestäjärekisteröintiin ja  äänestäjälistaanliittyvät ongelmat kertovat heikkoudesta.

Kosovossa tullaan käymään parlamenttivaalit ensi vuoden aikana ja jo nyt on selvää, että niistä tulee varmasti vähintään samankaltainen show. Vähemmistöryhmien ja etenkin Kosovon serbien osalta vaaleista tulee varmasti mielenkiintoiset, sillä kuntavaalien tulosta arvoitaessa on selvää, että tällä hetkellä serbejä parlamentissa ja hallituksessa edustava SLS on tullut tiensä päähän. Jännitystä tarjoaa varmasti myös Vetevendosje, joka kasvattaa kannatustaan koko ajan. 

Jytkyä odotellessa!  

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Anteeksi, minä konstruktoin

Se on Heinäjoen silta! Pihtiputaalla. Suomessa.
Lähde: wikispede
Olenko jo kertonut uskovani vakaasti konstruktivismin olevan kansainvälisiä suhteita käsittelevien teorioiden aatelia? Jos en, niin tehdään se nyt viimein selväksi. Kuin myös se, että tämä päänavaus kertoo nimenomaan teorioiden aatelista vaikka jokunen (varsinkin realisti) varmasti väittää ettei konstruktivismi ole teoriaa nähnytkään.

Kutsuttiin konstruktivismia sitten teoriaksi, lähestymistavaksi tai viitekehykseksi, Sinisen zeppeliinin Anteeksi, minä abstrahoin-tekstin innoittamana, tämä toimistokoala konstruktoi. Minä en vain ajattele siltaa, minä myös pohdin millaisessa kontekstissa sillan olemassaolosta luotu totuus on muodostunut. Rakennan totuuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja myös kaadan niitä. Kivaa!

Konstruktivismin esiinmarssin merkittävimmän teoreetikon (toimistojeesuksen) paikkaa pitää kiistatta Alexander Wendt. Hänen viitoittamallaan tiellä uskon siihen, ettei universaaleja totuuksia oikeasta ja väärästä ole olemassa vaan totuudet rakentuvat ihmisten välisissä suhteissa. Siitäkin huolimatta, ettei Wendt mitä todennäköisimmin akateemisen taustansa puolesta ilahtuisi lukijan johdattamisesta hakemaan lisää tietoa totuuden pyhästä lähteestä, wikispedestä.

Spedekin osaa tosin kertoa, että Wendt julkaisi vuonna 1999 kaikkien konstruktivismiin uskovien raamatun, teoksen nimeltään Social Theory of International Politics. Tämä teos haastaa etenkin realistisen käsityksen valtiokeskeisestä ajattelusta ja kertoo meille sosiaalisen kanssakäymisen luovan merkityksiä maailmaamme ja rakentavan yhteenkuuluvuutta. Tämän myötä, universaalien totuuksien puuttuessa, toisen totuus voi kuitenkin olla toisen valhe ja valtioiden välisissä suhteissa eri käsityksemme rakentavat myös pohjan me-muut- ja vihollinen-ystävä-ajattelulle. Sosiaalinen kanssakäyminen luo siis yhteistä ymmärrystä, mutta myös kaataa sitä.

Konstruktivismi ei kuitenkaan ole vain tulkintaa valtioiden välisistä suhteista. Yhtä lailla konstruktivismi haastaa myös esim. ajattelua poisoppimisen mahdollisuudesta, josta esimerkkinä mm. New York Timesin aseellista katuväkivaltaa käsittelevä artikkeli Unlearning gun violence. Artikkeli nostaa esiin konstruktivismin kannalta erittäin oleellisen seikan kysyen, kun aseenkäyttö ja väkivallan kulttuuri on opittua, voimmeko myös oppia pois siitä? Tämä tiedon rakentuminen opitun perusteella (toimistokoalakielellä konstruktivistinen epistemologia) selittää juuri sitä miksi tietyt tavat, totuudet käyttäytymismalleille, pysyvät hengissä.

Käyttäytymismallien hengissä pysymisen tavoin konstruktivismin kannalta tärkeää on myös minunkin kaltaiset nuoret valtiotieteilijät. Toimistokoalat, jotka uskovat sosiaalisen kanssakäymisen voimaan kovan intressivetoisen valtapelin sijaan. Ilman yhteistä ymmärrystä teorian käyttökelpoisuudesta, ampuu konstruktivismikin itseään nilkkaan.

“Anarchy is what states make of it.” Alexander Wendt, 1992.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Maailman ruokapäivä

Kuva: www.fao.org 
Keskiviikkona vietettiin YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (Food and Agriculture Organization, FAO) lanseeraamaa maailman ruokapäivää. Tämän vuoden teemoina ovat ruokajärjestelmän kestävyys, ruokaturva ja ravinto. Teemat, jotka hyväntahtoisesta ajatuksesta nälänhädän poistamiseen sijaan ovat jonkinlainen irvikuva maailmastamme. Siis maailmasta, jossa esim. ruoan määrä ei suinkaan ole nälänhädän lähtökohtainen ongelma.

Toisten kärsiessä nälkää, toisaalla porsastellaan yltäkylläisyydessä, nautitaan gourmet illallisia, fanitetaan ruokablogeja ja hifistellään luomutuotteilla. Asioita, joihin syyllistyn itsekin huomauttamalla mm. ystävieni kanssa perustamassa ruokapainotteisessa blogissa siitä, ettei Kosovosta löydy esim. saaristolaisleivän aineksia tai kaikkia haluamiani mausteita.

Tästä lähtökohdasta huolimatta toivoa ruokaturvan paranemiselle kuitenkin on. Myös minulla ja siitäkin huolimatta, että viimeisimmän Maailman ruokaturvattomuuden tila–raportin mukaan arviolta joka kahdeksas ihminen maailmassa, siis  842 miljoonaa ihmistä, kärsii kroonisesta nälästä. Tästä luvusta suurin osa, 827 miljoonaa ihmistä, elää kehitysmaissa, joissa aliravittuja arvioidaan olevan noin 14 prosenttia väestöstä. Vaikka aliravittujen määrä on huolestuttava, positiivista on, että se on kuitenkin laskenut 17 prosenttia 1990-luvun alusta. Myönteistä kehitystä on tapahtunut erityisesti Latinalaisessa Amerikassa ja Itä-Aasiassa, joskin erot ovat kuitenkin suuria eri alueiden välillä edelleen. Afrikka on edelleen alue, jossa aliravitsemusta on eniten: arviolta useampi kuin yksi viidestä ihmisestä on aliravittu.

Nälänhädän kitkeminen on luonnollisesti yksi YK:n vuosituhattavoitteista. Tässä vaiheessa on kuitenkin päivänselvää, ettei tämä tavoite tule toteutumaan. Vaikka edistystä on tapahtunut ja YK:n mukaan 62 maata on saavuttanut tavoitteen,  muut kohteena olevat maat eivät tule saavuttamaan vuonna 1996 asetettua tavoitetta. Tavoitetta, jonka perusteella aliravittujen määrä kehitysmaissa tulisi puolittaa 498 miljoonaan vuoteen 2015 mennessä.

Millä tavoin nälänhätä voitaisiin sitten ratkaista? Tai edes puolittaa vuosituhattavoitteen mukaiseksi? Ketään ei varmasti yllätä se, että vastaus ei ole helppo saati yksioikoinen. Hyviä ratkaisuvaihtoehtoja kuitenkin on, ja monet vannovat etenkin pienviljelyn kehittämisen nimeen, jolla nostettaisiin niin yksittäisiä henkilöitä, perheitä kuin yhteisöjäkin nälänhädästä. Toisaalla samaan aikaan ehdotetaan käyttökelpoisimmaksi ratkaisuksi myös keskittymistä lasten asianmukaiseen ravitsemiseen ja tietoisuuden lisämiseen asianmukaisen ravinnon suhteen.

Kumpaankin liittyy paljon hyötyjä mutta myös ongelmia, eikä nämä mallit ole toki ainoita ratkaisuja ongelmaan. Samoin kuin köyhyys, nälänhädän ratkaiseminen ei korjaannu esim. pelkällä ruoka-avulla tai millään muulla yksittäisellä tempulla. Ongelmat ovat ennen kaikkea rakenteellisia ja haasteiden osalta esimerkiksi pienviljelyn kehittämisen esteenä useissa maissa ja etenkin Afrikassa on se, että viljelykeskustelua ja maatalouspolitiikkaa värittää myös kiistat maanomistuksista. Lasten ravitsemiseen ja kouluttamiseen keskittymisen palvelisi puolestaan ongelmanratkaisua enemmän vain ruoan jakelun näkökulmasta eikä koko järjestelmän kehittämisen puolesta. 

Kurkkaa myös aikaisempi teksti aiheesta Ruokaturva ja epäreilun kaupan eväät!

torstai 26. syyskuuta 2013

Helvetti se on miehillekin!

Varoitus, tämä on tunnelatautunut kirjoitus.
Helvetin tulet ne vaan roihuaa!

Kansanedustaja Maria Lohela kirjoittaa maanantaisessa Kepan kolumnissa huolestuttavasta aiheesta, naisten asemasta Afganistanissa. Lohela kertoo ”Afganistan on monille naisille helvetti” –otsikoimassaan kolumnissa, ettei ”väkivallan alla eläminen [edes] ole Afganistanissa ainoastaan kaikkein köyhimpien ja kouluttamattomimpien naisten taakka. Tämän vuoden heinäkuun jälkeen Afganistanissa on tapettu kaksi naispoliisia, jotka tekivät työtä erityisesti naisten aseman parantamiseksi.”

Lohelan teksti on hyvin yllätyksetön ja noudattaa samaa linjaa kuin mikä tahansa muu naisten oikeuksia käsittelevä teksti. Silti se sai avautumisärsykkeen heräämään minussa.

On totta, että naisen asema Afganistanissa on lohduton ja lähellä helvettiä monellakin tapaa ja mutta helvetti se on koko maa miehillekin. Naispoliisin kuolema saa kansainvälisen median hätätilaan vaikka vastapainoksi Afganistanissa on kuollut kasapäin miehiä. Miehiä, jotka eivät ole myöskään kaikki kuuluneet ”ei niin huolestuttavaan” köyhien ja kouluttamattomien joukkoon. Esimerkiksi UNAMA:n uunituoreen raportin mukaan tämän vuoden ensimmäisen puolen vuoden aikana on kuollut yhteensä 1319 siviiliä. Surullista ja huolestuttavaa toki on, että naisten ja lasten osuus on kasvanut aikaisemmasta, mutta tästä yhteislukemasta on ollut silti 982 henkilöä miehiä.

Afganistan ole suinkaan ainut esimerkki. Ennen kuin 1325-päätöslauselman hurmosta ja ”Naiset, rauha ja turvallisuus”- toimintaa oli keksittykään naisten ja lasten kärsimys sodissa oli julmuuden kulmakivi. Ja on sitä edelleenkin, vaikka 1325-päätöslauselmalla pyritään mm. juurikin nostamaan naisten asema uhriuden yläpuolelle.

On vaikea ajatella, että naisiin liittyvä uhrius katoaisi mihinkään ainakaan niin pitkään kuin miehiin viitataan sodan julmuuksien seurauksina vain siviilikuolemina tai miestappioina. Tai niin pitkään kuin sukupuolisensitiivisyyden valloittamassa politiikassa korostetaan erityisesti naisten hätää. Sota on julmaa kaikille ja Afganistanissa kuolleet miehet, sodan maskuliinisuudesta huolimatta, ovat yhtä lailla tarpeettomia menetyksiä kuin naisetkin.

Mutta miksi naisten ja lasten kärsimys sodassa nostaa sitten huoltamme enemmän kuin niiden kaikkien miesten, jotka ovat sodan jaloissa kaatuneet? Lasten surmiin liittyvän tuskan ymmärtää kuka tahansa, mutta miksi edelleen koemme, että sodan väärydet naisia kohtaan ovat jollain tapaa julmempia kuin väärydet yhtä lailla puolustuskyvyttömiä miehiä kohtaan? Tai miksi sotilastappiot tai sotilaiden haavoittumiset on riisuttu inhimmillisyydestä?

Sotilaiden osalta on toisaalta ymmärrettävää, ettei sotilas ole yhtälailla kärsivä ihminen kuin puolustuskyvytön siviili. Tästä huolimatta ymmärrettävää on myös se, että sotaa käydään varsinkin sotilaiden silmien edessä ja siksi on myös selvää, että ihmisinä myös sotilaat kokevat sodan julmuudet. Myös rauhanturvatehtävissä, jota suomalaistenkin suhteen käsitellään erinomaisesti alkuvuonna MOT:n esittämässä jaksossa jälkihoidon puutteellisuudesta.

Palatakseni vielä naisiin, on toki selvää, että heikompaa on tuettava enemmän kuin enemmistövaltaa, vaikka esim. naisista puhuttaessa naiset eivät ole minkään valtion vähemmistö usein heikommasta valta-asemastaan huolimatta. Länsimaiden satsatessa poikkeuksetta huomattavan siivun ulkopolitiikastaan ja kehitysrahoistaan sukupuolisensitiivisyyteen ja naisten aseman parantamiseen, vaarana kuitenkin on, että jotain tärkeää jää epähuomiolle.

Naisen aseman edistäminen liittyy toki laajemmin käsitykseemme ihmisoikeuksista, mutta käytännön tasolla se, mitä tulisi sotatantereiden tai niiden jälkeisen yhteiskunnan uudelleenrakentamisen suhteen korjata ensin, tuntuu välillä olevan hieman epäselvää. Valtioiden toteuttaessa ulkopoliittista sanomaansa, tuntuukin joskus oudolta, että esim. naisten aseman edistämiseksi panostetaan naisten kouluttamiseen ja etenkin luku-ja kirjoitustaidon edistämiseen aikana, jolloin mitkään muutkaan perusoikeudet eivät ole täytettynä.

Työtä toki tulee tehdä limittäin, sillä mikään ongelma ei korjaudu vain yhdellä taikatempulla. Tästä huolimatta, vaikka juuri luku- ja kirjoitustaito ovat lähtökohtaisia ihmisoikeuksia ja koulutus edistää pitkällä tähtäimellä kunkin valtion kehitystä myös muilla osa-alueilla, ei esimerkiksi aikaisemmalla kotikylälläni Gracanicassa, Kosovossa tunnu luku- ja kirjoitustaidottomien naisten ensisijaisena huolena olevan heidän kykenemättömyys nauttia kirjallisuudesta tai edes paikallislehdistä. He stressaavat ensisijaisesti köyhyydestä, puolisoidensa työttömyydestä, lastensa tulevaisuudesta, vesi- ja sähkökatkoksista.

torstai 12. syyskuuta 2013

Köyhä ja kipee

Yritin elokuussa soittaa hädän hetkellä ambulanssia ystävälleni Kosovossa. Hätäkeskus meni vastaajaan.

THL:n kehittämispäällikkö Ronald Wiman povaa THL:n blogissa globaalin vyönkiristysepidemian uhkaavan kansojen terveyttä ja hyvinvointia. Wiman kokoaa ajatuksensa inhimillisen turvallisuuden viitekehykseen ja korostaa ettei globaalissa maailmassa ihmisten terveyttä ja hyvinvointia uhkaa vain sairaudet tai pandemiat. Näiden ohella uhkakuvia terveydelle ja hyvinvoinnille luovat mm. sotien ja konfliktien ohella myös kyberhyökkäykset. Ja säästökuurit. Etenkin säästökuurit.

On toki luonnollinen logiikka yhdistää talouskriisi ja säästökuurit sosiaali- ja terveyspalveluiden heikkenemiseen. Näinhän siinä valitettavan usein käy. Kybersodankäyntiin viittaaminen on sen sijaan tarpeettoman kaukaa haettua. Varsinkin THL:ltä kun muutoin peräänkuulutetaan peruspalveluita ja terveyttä kaikille.

Globaalin maailman ongelmat terveydelle ja hyvinvoinnille ovat kuitenkin lähtökohtaisesti muualla kuin säästämisessä. Ne ovat köyhyydessä. Äärimmäisessä köyhyydessä, johon ei ole ajauduttu vain säästämällä vaan sillä, ettei taloudellisia resursseja ollut alun perinkään ja sillä, ettei globaalin maailman taloudelliset hyödyt suinkaan jakaudu tasaisesti.

WHO:n mukaan maailman väestöstä arviolta 1.2 miljardia ihmistä elää äärimmäisessä köyhyydessä, siis alle dollarilla päivässä. Heikkotasoinen elinympäristö sekä kohtuullisen asumuksen, puhtaan veden ja saniteettitilojen puute luo lyömättömän yhdistelmän sairastumiselle. Puhumattakaan sosiaaliseen hyvinvointiin kohdistuvasta uhkasta.

Vuonna 2010 julkaistu YK:n raportti kertoo karua totuutta köyhyyden ja terveysongelmien yhteydestä. Köyhyys tekee sairaaksi ja sairaudet köyhäksi. Raportin mukaan mm. köyhyyden kaupungistuminen – slummit - luovat elinympäristön, jossa lapsikuolleisuus-aste, elinaikaodote ja todennäköisyys kärsiä useista sairauksista on surkeaa luettavaa ei-slummeissa asuviin verrattuna. Raportti osoittaa slummien lisäksi myös sen, että esim. New Yorkissa Cityssä köyhissä kaupunginosissa asuvilla ihmisillä on enemmän sairauksia kuin muilla newyorkereilla.

Maailmassa tulee toki aina olemaan rikkaita ja köyhiä. Ihmisiä, joilla on enemmän tai vähemmän rahaa kuin sinulla. Tässä mielessä taloudellinen eriarvoisuus on jonkinlainen elämän epämiellyttävä fakta. Se ei kuitenkaan oikeuta tilannetta, jossa köyhyydestä joutuisi kärsimään henkensä uhalla. Se ei oikeuta ihmisoikeusloukkauksia.

Köyhyys on moniulotteinen ongelma, joka terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien uhkakuvien lisäksi leviää syövän tavoin kaikille elämän osa-alueille. Onkin siis päivän selvää, että globaalista maailmasta ja etenkin taloudesta puhuttaessa, äärimmäisen köyhyyden poistaminen on tehtävälistan kärkisijoilla. Mutta miten köyhyys poistetaan, siinäpä kysymys. 

Kuva www.texasenterprise.utexas.edu

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Suomessa vihataan paljon

Maantieteellinen etäisyyteni tuo asioiden tarkasteluun oman mausteensa. En ole paikalla kuulemassa kahvipöytäkeskusteluja, seuraamassa julkista debattia saati itse osallistumassa siihen. Paitsi ehkä jollain tavalla näin blogin välityksellä.

Etäisyys Suomesta jättää kärryilläpysymisen median varaan. Siis hyvin pitkälti huonoon kuvaan asioiden kehityksestä. Ja huonoahan se onkin, sillä täältä katsottuna usein tuntuu siltä, että Suomessa vihataan paljon.

Keväällä saimme lukea huolestuttavia uutisia ruotsinkielisiin kohdistuneista tappouhkauksista. Uhkauksista, joiden ainoa perusta on kieli. Kesäkuussa puolestaan uutisoitiin Helsingin piispan Irja Askolan saamasta vihapostivyörystä hänen siunattuaan samaa sukupuolta olevan pariskunnan lähetystyöhön, puhumattakaan siitä, että aikaisemmin tänä vuonna eduskunnan lakivaliokunta hylkäsi aloitteen tasa-arvoisen avioliittolain käsittelystä. Homous on väärin, puhuttiin siitä missä instituutiossa tahansa.

Sitten pääsimmekin vihagenren lempilapseen - maahanmuuttopolitiikkaan - , kun Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen päätti avata viime viikolla tietämystään islamin luonteesta. Tietämystä, jonka suhteen Hakkarainen on tainnut unohtaa mm. sen, että samoin kuin kristinusko, islam ei uskontona muodosta homogeenistä yhteisöä, jonka sääntöjä kaikki muslimit noudattaisivat. Sanoma on sama kaikille, mutta tulkinnat vaihtelevat. Aivan kuten kristinuskossakin; ajattele vaikka evankelisluterilaisen kirkon ja katolisen kirkon eroja. Sama uskonto, eri tulkintoja.

Maailmassa on arviolta 1.6 miljardia muslimia. Kuten Hakkarainenkin oivallisesti yhdistää muslimit Arabikevääseen, suurin osa muslimeista asuu Lähi-idässä, Sahelin sekä Afrikan sarven alueella, ja Pohjois-Afrikassa. Myös täällä Kosovossa, 1.8 miljoonan asukkaan maassa, 90 prosenttia väestöstä on muslimeja. Teuvo Hakkaraisen logiikalla hekin siis potentiaalisia terroristeja.

Hakkaraisen logiikasta huolimatta, mitään tieteellistä todistetta islamin ja terrorismin välisestä yhteydestä ei ole olemassa. Islamin suoraan yhdistäminen väkivaltaan ja etenkin terrorismiin on pelkkää retorista hölynpölyä, jolla ainoastaan luodaan tarpeetonta erottelua uskonnon perusteella. Islamin luonne ei avaudu valikoimalla koraanista omaan argumenttiin sopivia yksittäisiä lauseita vetäen niistä universaaleja johtopäätöksiä.

Oli kyse sitten kielivihasta, homofobiasta, muukalaisvihasta tai mistä muusta tahansa vihaajan agendaan sopivasta kohteesta, minusta tuntuu, että vihaajat eivät tiedä mistä he puhuvat. Kuinka moni kielivihaaja on edes yrittänyt ymmärtää ruotsinkielistä, kuinka moni keskustellut rakkaudesta homoseksuaalin kanssa ja onko Teuvo Hakkarainen koskaan edes käynyt moskeijassa? Epäilen....

Kuva: www.yle.fi

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Meet the Stans: Uzbekistan

The Big Stan - Islam Karimov
Uzbekistanin Big Stanin, presidentti, diktaattori, Islam Karimovin terveys on ollut vaakalaudalla viime keväänä. Opposition mukaan Karimov on nimittäin saanut sydänkohtauksen maaliskuussa, jota ei ole vaikea uskoa kun kuuntelee esim. hänen tyttärensä, taitelijanimeltään Googooshan, singleä How Dare. Perheen ja hallituksen mukaan huhut sydänkohtauksesta ovat kuitenkin vain höpönlöpöä sillä Karimov voi oikein hyvin. Ja hyvinhän hänen täytyy voidakin kun Uzbekistanin politiikka makaa tämän miehen varassa.

Johtajana Karimov ei suvaitse minkäänlaista oppositiota ja on kritiikin sattuessa osoittanut kuulemiskykyjään lähinnä häätämällä maasta kaikki aktivistit tai muutoin hänen kanssaan eri mieltä olevat. Ihmisoikeusaktivistit etunenässä. Tältä pohjalta Uzbekistanin pahimpana kirouksena voisikin mainita valtiohallinnon ja etenkin poliittisen johdon totaalisen piittaamattomuuden ihmisoikeuksista. Uzbekistanista ei löydy mitään hyvää sanottavaa, kun lukee esim. Human Rights Watchin karua tekstiä sen ihmisoikeustilanteesta. Jo pelkästään se, että Uzbekistan on pyrkinyt estämään niin YK:n alaisten toimijoiden kuin myös Human Rights Watchin pääsyä maaperälleen, kertoo paljon.

Nämä seikat eivät kuitenkaan Karimovia johtajana haittaa, sillä syyskuun 11.päivän WTC-iskujen jälkitohinoissa Karimov onnistui luomaan hyvät suhteet Yhdysvaltoihin. Eikä ihme, sillä Uzbekistan on Afganistanin naapurivaltio ja täytyyhän Yhdysvalloilla olla jokin maareittiauki rajanylitykseen eivätkä muut kyseisen alueen valtiot oikein tule kyseeseen. Tadžikistanissa on surkeat tiet, Turkmenistan haluaa pysyä neutraalina, Iranissa... noh, täytyykö tämä sanoa ääneen...  

Hyvät, pahat US-Uzbek-suhteet

Karua kerrottavaa ihmisoikeusten suhteen lisää myös se, ettei näille rikkomuksille anneta niiden tarvitsemaa huomiota. Ei etenkään kun puhutaan Yhdysvaltojen suhteesta Uzbekistaniin. Tässä suhteessa vain valtiointressit voittavat: Yhdysvallat pitävät sivuhuomautuksistaan huolimatta melko matalaa profiilia ihmioikeusloukkausten tuomitsemisessa niin pitkälti kun he saavat vaihtokauppana reitin Afganistaniin.

Tämä vaihtokauppa luo ydinkeskustelun myös siitä, mitä ja kuinka paljon sotilaskalustoa Yhdysvaltain tulisi jättää Uzbekistanille, Yhdysvaltain poistuessa Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä. Uzbekistanin strateginen asema poistumisreittinä mahdollistaa kovatkin vaatimukset vaihtokaupasta, sillä kaluston raahaaminen muilla keinoin pois Afganistanista tulisi mitä todennäköisimmin kalliimmaksi kuin mitä sen arvo on.   

Ihmisoikeuksien kannalta huolestuttavinta kuitenkin on, että tämä keskustelu on saanut Washingtonissa kannatusta mm. asevientikiellon poistamisen merkeissä. Kiellon, joka langetettiin Uzbekistanille vuoden 2005 Andijanin verilöylyn seurauksena, ja jonka EU  on tosin ennättänyt poistamaan jo vuonna 2009.  

Löytyikö Stania?

Eipä löytynyt, sillä nimen suhteen Stanin löytäminen taitaa olla yhtä haastavaa kuin Kazakstanin osalta. Uzbekkeja kyllä löytyi jopa täältä Kosovosta, joskin Uzbekistanin ihmisoikeustilanteen karu todellisuus saa valitettavaa tukea myös tämän kirjoituksen osalta: haastateltava kieltäytyi kohteliaasti vedoten omaan henkilökohtaiseen turvallisuuteensa. Se siitä sananvapaudesta.

Kuva: www.theage.com.au

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Afganistanin tulevaisuus

Kuva: www.parliament.uk
Viime viikolla tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun avasin tämän blogin. Ensimmäinen kirjoitukseni käsitteli hyvin lyhykäisesti Afganistania, kysyen mitä transition jälkeen. Vuosipäivän kunniaksi on mielekästä palata tuohon aiheeseen ja pohtia, onko Afganistanilla tulevaisuutta.
 
Nato-elämän päättyminen lähestyy uhkaavaa vauhtia. Nyt viimeistään on hiottava viimeisetkin suunnitelmat Afganistanin tasapainottamiseen. Suunnitelmat eivät kuitenkaan yksin riitä, vaikka hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Afganistanin tapauksessa tämä sanalasku on kuitenkin vain hyvä aie, sillä valoisa tulevaisuus edellyttää enemmän tekoja kuin sanoja.
 
Sanoista ja tekojen suhteen Afganistanin presidetti Hamid Karzai kävi taannoin Helsingissä lirkuttelemassa suomalaisinvestointien perään. Hyvä niin, sillä Suomella olisi paljon osaamista annettavana muun muassa kaivosteollisuuden suhteen. Suomen mahdollinen panos, sen tärkeydestä huolimatta, on kuitenkin kuin vain pisara meressä kun puhumme Afganistanin tarpeista taloudellisen kehityksen vauhdittamiseksi. Tästä näkökulmasta ja henkilökohtaisista intohimoista johtuen Afganistanin tulevaisuuden kannalta onkin mielenkiintoisempaa seurata mihin esimerkiksi Afganistanin ja Kiinan väliset suhteet kehittyvät.
 
Kiinan suhteen on epätodennäköistä, että se tekisi suoria investointeja turvallisuustilanteen parantamiseksi. Siitäkin huolimatta, että Afganistanin ajautuminen kaaokseksi ei ole myöskään rajanaapurina elävän Kiinan intressi. Todennäköisempää on, että Kiina jatkaa työtään taloudellisen kehityksen osalta investoiden win-win-logiikkansa nojalla etenkin energia- ja kaivosteollisuuteen.  Tämän lisäksi Kiinalta soisi odottaa vahvempaa johtajuutta edistää Afganistanin statusta potentiaalisena investointikohteena. Haasteita tälle promoamiselle toki on, sillä Kiinan omat projektitkaan esimerkiksi öljyn suhteen Amu Daryassa eivät ole edenneet täysin ongelmitta.
 
Talous ei toki ole ainut seikka, jonka saralla Afganistanilla on työstettävää. Turvallisuus tulee olemaan jatkossakin suuri huolenaihe Afganistanin tulevaisuudelle. Uhka ajautua sisällissotaan kansainvälisten joukkojen vetäytyessä on huolestuttavan todennäköinen. Kehityksen kannalta turvallisuus on avaintekijä ja siitäkin huolimatta, että presidentti Karzai pyyhältää pitkin maailmaa luomassa taloussuhteita, vaatii Afganistanin kehittyminen vahvaa luottoa myös kansan keskuudesta. Pelkillä ulkomaisilla investoinneilla ei rakenneta kestäviä ratkaisuja.

Halua Afganistanin kehittämiseen kansan keskuudesta toki löytyy, mutta turvallisuustilanteen mahdollinen heikkeneminen, korruptio ja valtiohallinnon yleinen kyvyttömyys ajaa afgaaniliikemiehiä myös pohtimaan ratkaisuja maastapoistumiseen. Puhumattakaan siitä, että samat seikat tekevät Afganistanista heikon sijoituskohteen myös ulkomaisten investointien ja kauppasuhteiden näkökulmasta.

Kaikki ei kuitenkaan ole täysin toivotonta, sillä positiivista viestiä Afganistanin tulevaisuudesta kertoo muun muassa Asia Foundationin kyselytutkimus  afgaanien näkemyksistä. Vaikka huoli turvallisuudesta ja työttömyyden ahdinko muodostavat ydinongelmat tavallisen kaduntallaajan elämässä, usko oikeaan suuntaan etenemiseen kasvaa vuosi vuodelta. Pienin askelin, mutta kuitenkin. Tämän lisäksi etenkin afgaaninuoret tuntuvat kantavan huolta maansa tulevaisuudesta mutta myös intoa sen kehittämiseen. Nuorissa on tulevaisuus, kuten sanotaan, ja afganistanissa he ovatkin avainasemassa noin 65 prosentin väestöstä kuuluessa alle 25 -vuotiaisiin.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Paperittomien yhteiskunta

Tiedätkö mitä yhteistä on wc-paperilla ja henkilöllisyysdokumentilla? Sen lisäksi, että kumpaakin voi viitata sanalla paperi, ajoittain Kosovossa tuntuu molemmista olevan pula.

Samuli Hurri kirjoitti Perustuslakiblogissa paperittomien yhteiskunnasta. Hurrin pääargumenttina oli tuoda esiin papereiden, siis olemassaolon dokumenttien, valta. Hurrin mukaan paperiyhteiskunta synnyttää meidät, pitää meidät hengissä ja kuoltuamme siirtää varallisuuden eteenpäin. Hän lisää, että tähän ei tarvita ihmisoikeuksia, vaan merkintä väestötietojärjestelmässä. Mutta entä jos väestörekisterissä ei ole? Onko paperiton todellisuudessa ihminen? Tottakai on, joskin paperiton henkilö ei nauti samoja oikeuksia kuin paperilliset kanssaeläjänsä. 

Suomalaisesta perspekstiivista paperittomista puhutaan usein siirtolaisten yhteydessä, kuten Pakolaisneuvonta ry:n koordinoimasta Paperittomat- hankkeesta voi havaita. Siis ongelmasta, joka tulee jostain muualta. Täällä jossain muualla, Balkanilla, ongelma on yhteiskunnallinen. Yhdelläkään Balkanin niemimaan valtiolla ei ole 100 prosentin tasoa syntymätodistusten suhteen. Tämä tarkoittaa suoraan myös sitä, että näiltä jo syntymävaiheessa yhteiskunnan ulkopuolelle jääviltä lapsilta on estetty pääsy yhteiskunnallisten palveluiden, kuten koulunkäynnin ja terveydenhuollon piiriin. Lisäksi koska he eivät ole olemassa, valtio ei myöskään suojata heitä väkivallata, hyväksikäytöltä tai ihmiskaupalta.

Balkanilla paperittomuuden, niin syntymätodistuksen puuttumisen kuin kansalaisuudettomuuden, ojassa makaavat pahimmin etenkin vähemmistöt, kuten romanit. Jugoslavian hajoamisen jälkeen nyky-Balkanin valtioilla on ollut huomattavia vaikeuksia kansalaistensa rekisteröinnissä ja asianmukaisen dokumenttien toimittamisessa. Haasteita on toki ollut myös valtaväestön keskuudessa, mutta tällä hetkellä suurimman riskin alla kansalaisuudettomuuteen ovat vähemmistöt.

Taistelu ihmisoikeuksien puolesta, paperittomuutta vastaan

Paperittomuus romani- ashkali- ja egyptiläisvähemmistöissä (RAE) ei toki ole heidän ainut haasteensa, sillä heidän asemansa muuhun väestöön nähden on muutoinkin heikko. Paperittomuuden haaste on kuitenkin otettu vastaan Kosovossa, sillä vuonna 1999 perustettu ja vuodesta 2004 itsenäisenä kansalaisjärjestönä toimiva Civil Rights Program Kosovo (CRPK) tarjoaa ilmaisia lakipalveluita edellämainituille vähemmistöille juurikin rekisteriöinnin merkeissä.

Yksi CRPK:n lakimiehistä, Aleksandar Todorovič, kertoo allekirjoittaneelle antamassaan haastattelussa rekisteröintiin liittyvien haasteiden kasvaneen etenkin 1999 väkivaltaisuuksien myötävaikutuksesta kun Serbia evakuoi syntymä,- kuolema- ja avioliittorekisteröintiä koskevat kirjat Serbiaan. Siltä osin kun pystyivät, sillä väkivaltaisuudet myös tuhosivat paljon rekisteröintikirjoja, kunnantalojen tuhoutuessa.

Kosovo on yrittänyt ratkaista ongelmaa uudelleenrekisteröintiprojekteillaan, josta huolimatta, Kosovo on kuitenkin elänyt rekisteröinnin suhteen jonkinlaisessa välitilassa aina viime vuoteen saakka. Viime vuonna nimittäin Serbian ja Kosovon suhteiden parantuessa Serbia palautti sertifioidut kopiot evakuoiduista rekisteröintikirjoista EULEX:n fasilitoimana.

Miten lähestyä ongelmaa?

Todorovič painottaa Hurrin tavoin rekisteröinnin olevan ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys. Ilman rekisteröintiä henkilöltä on estetty pääsy töihin ja kaikkiin julkisiin palveluihin, kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Luonnollisesti henkilö ei myöskään voi osallistua demokratiaan ainakaan vaalien näkökulmasta, sillä ”vain rekisteröidyt ja henkilöllisyystodistuksen omaavat henkilöt voivat äänestää”, Todorovič toteaa.

Kosovossa on edelleen n. 5% väestöstä ilman asianmukaisia henkilöllisyysdokumentteja, ja tämä väestönosa koostuu juurikin RAE- vähemmistöistä. Haasteita tälle väestönosalle on paljon, sillä rekisteröinnin yhteydessä noussut esiin useita tapauksia, jossa perheenjäsenet ovat saattaneet olla rekisteröimättä useiden sukupolvien ajan.

Asiakirjojen puute ei kuitenkaan ole Todorovičin mukaan ainut haaste, sillä myös lainsäädännön asianmukainen toimeenpano ontuu. Kuntatasolla puuttuu osaamista ongelman ratkaisemiseen ja toisaalta myös väestön, etenkin RAE- yhteisöjen, keskuudessa on hämmennystä siitä missä ja miten rekisteröinti pitää hoitaa. Vaikka rekisetöintitoimistot ovat olemassa, niiden lähestyminen ei ole kansalaisen näkökulmasta helppoa. Hallinto on raskas ja etenkin RAE-väestön jäsenet kohtaavat mm. kieleen tai etnisyyden perusteella tapahtumaan syrjintään liittyviä ongelmia. Puhumattakaan siitä, että esim. kaikki näihin yhteisöihin kuuluvat naiset eivät ole kirjoitus- ja lukutaitoisia.

Näiden lisäksi moniongelmaisuutta vauhdittaa myös se, että myöhäisestä rekisteröinnistä (yli 30 päivää syntymän jälkeen) voi seurata Kosovon tasoon nähden huomattavat sakot. ”Lisäksi kaikilla ei ole henkilöllisyystodistusta, sillä moni kokee tai luulee syntymätodistuksen olevan riittävä dokumentti olemassaolosta”, Todorovič korostaa.

Onnistumisiakin on!

Vaikka haasteviidakko on melkoinen savotta, onnistumisiakin on! Pelkästään se, että CRPK käsittelee vuosittain 1000 kansalaisuudettomuuteen liittyvää ja noin 1000-1500 sisäiseen pakolaisuuteen liittyvää rekisteröintitapausta, on jo kehitystä.

Onnistumisista kertoo myös yksittäiset tarinat, kuten tarina gracanicalaisesta, Hamitin perheestä, jonka suloiset tyttäret käyvät päiväkodissa työpaikallani Balkan Sunflowersin oppimiskeskuksessa. Kun sotaa pakoon lähtenyt perhe päätti muuttaa takaisin kotikyläänsä Gracanicaan törmäsivät he dokumenttiviidakon ongelmiin. Tämän perheen Saksassa syntyneillä tyttärillä ei nimittäin ollut asianmukaisia syntymätodistuksia muuttaessaan Saksasta takaisin Kosovoon. Asianmukaisia siis Kosovon näkökulmasta, sillä Saksassa annetut syntymätodistukset eivät vielä riitä.  CRPK:n avulla perhe sai kuitenkin rekisteröityä tyttärensä Kosovon vaatimusten mukaisesti ja järjestettyä henkilöllisyystodistukset. Kiitos juurikin Todorovičin.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Vettä, kiitos!

Saimaalla sielu lepää.

Suomi, tuhansien järvien maa. Ei tietoa vedenpuutteesta, ei juomakelvottomasta vedestä. Mitä nyt joskus joku orava eksyy vesitorniin.

Kosovossa kaikki on toisin, kuten arvata saattaa. Eläminen näillä leveysasteilla antaa paljon uusia näkökulmia elämään, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvässä Kosovoa voi kiittää sen upeista ihmisistä ja mahtavasta kahvilakulttuurista, mutta näistä huolimatta Kosovo on kriittisen jäljessä monissa asioissa. Yksi näistä on juurikin vesi.

Kotonani Gracanicassa ei ole vapun jälkeen tullut vettä kuin n. 4 tuntia päivässä, työssäkäyvälle sopivasti kello 10.00 - 14.00 aikana. Joinakin päivinä vettä ei tule ollenkaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kriisitilanne, sillä veden säännöstelyn odotetaan jatkuvan tällaisena vähintään koko kesän. Lisäksi, vettä ei luonnollisesti ollut alunperinkään tarjolla 24/7, joten sinänsä veden varastointi ei ole mitään uutta varsinkaan Pristinan ulkopuolella asuville.

Puute ei kuitenkaan ole ainut veteen liittyvä ongelma. Kuten Kosovon ympäristöhaasteita käsittelevässä postauksessa kirjoitin, vesi on täynnä mm. raskasmetalleja ja on epäpuhdasta noin muutoinkin. Vedenlaadun tarkkailu on luonnollisesti täysin olematonta sen puhdistamisesta puhumattakaan. Kaikki Kosovon joet ovat saastuneita.

Perusnäkymä kosovolaisessa
kylpyhuoneessa.
Kosovon ohella, veden ja etenkin juomakelpoisen veden puute on myös globaali ongelma. Maailman tilaa julkaisevan Worldwatch- instituutin mukaan 1,2 miljardia ihmistä kärsii vedenpuutteesta. Tämän lisäksi toiset 1,6 miljardia asuvat alueilla, jossa elinkeinonharjoittaminen kärsii vedenpuutteen takia. Ja trendin odotetaan etenkin väestönkasvun myötä vain kasvavan; vuoteen 2025 mennessä arvioilta 1,8 miljardia tulee elämään absoluuttisessa vedenpuutteessa ja lähes puolet maailmasta jonkinlaisessa häiriössä. Raakaa puhetta Worldwatch- instituutilta.

Globaali ongelma 

Mutta mihin maailman vesi kuluu? Globaalilla tasolla suurin vesisyöppö on maatalous, joka nielee jopa 70 prosenttia vedenkulutuksesta. Teollisuus vie puolestaan n. 20 prosenttia ja loput 10 prosenttia kuluu kotitalouksiin. Tältä osin maatalous onkin avainasemassa vedenpuutteen ratkaisemisessa, joskin kuka tahansa yksittäinen ihminenkin voi osallistua vesitalkoisiin. Oleellista vesikeskustelussa kuitenkin on, että etenkin nousevat taloudet, etunenässä Kiina, kasvattavat taloudensa ohella päivä päivältä yhä enemmän vedenkulutusosuuttaan.

Kiinalla on tosin myös omat haasteensa veden suhteen, vaikka vesivarantoa Kiinasta löytyykin. Haasteen keskiössä on nimittäin veden epätasainen jakautuminen, sillä pohjois-Kiina kärsii jatkuvasti jonkinasteisesta vedenpuutteesta. Tähän haasteeseen Kiina pyrkii vastaamaan massiivisen kanaalin rakentamisella vesirikkaasta etelästä pohjoiseen, joskin tämänkaltainen hanke ei toki onnistu täysin kivuttomasti. Rakennustöiden lomassa sadat tuhannet kiinalaiset joutuvat etsimään uuden asuinpaikan kanaalin viedessä heidän nykyiset maat. Tämän lisäksi rakennustyöt voivat lisätä riskiä vesiperäisten tartuntatautien leviämiseen.

Näiden ongelmien ohella, lisämaustetta vesikeskusteluihin tuo se, että vesi nähdään merkittävässä asemassa myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Vaikka suomalaisesta näkökulmasta saatta olla haastavaa nähdä kuinka vedenpuute voisi eskaloitua väkivaltaiseksi konfliktiksi, toisaalla tämän uhkan mahdollisuus on todellinen, sillä väestönkasvun ja ilmastonmuutoksen tuomien haasteiden ohella vedenpuutteen uskotaan muodostavan potentiaalisen lähtölaukauksen sodalle. Laukauksen, josta tosin ollaan täysin aiheellisesti montaa mieltä, sillä konfliktin sijaan vesiongelmat voidaan nähdä myös kannustavan yhteistyöhön