keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kerro se tomaatein

Kuva: www.yle.fi
Jutta Urpilaisen sanoja lainatakseni, aivan aluksi haluan todeta, että viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin menestyksekkäiden kuin ei-niin-menestyksekkäiden mittelöiden aikaa. Ensin EU pokkaa Nobelin rauhanpalkinnon ja sitten Suomi häviää YK:n turvaneuvon vaihtuvan jäsenen vaalit. Tai, kait sitä voisi kumpaakin pitää toisaalta myös hyvänä uutisena, ainakin jos ajattelemme Suomen vaalitappiota Erkki Tuomiojan tavoin hyvänä kampanjana luoda ja vahvistaa suhteita.
 
Kuitenkin, kuten perinteiseen uutiskulttuuriin kuuluu, viime viikolla olemme saaneet jälleen kasvattaa maailmantuskaamme monimutkaisten ongelmien ja ennen kaikkea väkivallan myötävaikutuksesta. Vaikka uutistulva tuska-sektorissa onkin kohdistunut hyvin pitkälti Lähi-itään, uutisoitiin viime viikolla myös terveisiä Afganistanista. Tai oikeastaan Norjasta, sillä nämä uutisterveiset kertoivat Norjan moraalituskaisten  ISAF-sotilaiden tappaneen puolustuskyvyttömiä afgaaneja. Miellyttävää uutisointia siis, joka jättää jossain määrin kylmäksi mm. Suomen Afganistanin suurlähettiläs Pauli Järvenpään ja puolustusministeriön viestintäpäällikkö Jyrki Iivosen jalon pyrkimyksen luoda valoa Afganistan -keskusteluun.
 
Kylmyydestä huolimatta, on kehityksen kannalta mukavaa myös ajatella positiivisesti. Ja mikä olisikaan sen mukavampaa kuin kertoa positiivisuuden hengessä Afganistanin kehityksestä tomaatein. Tomaattifantasian suhteen tämän viikon päällikkönä onkin toiminut brittiläinen prikaatinkenraali Doug Chalmers, joka kuvaa Afganistanin kehitystä lihan ja tomaatin tarjonnan lisääntymisellä. Tämä toki ihan pätevä vertauskuva kehitykselle, sillä onhan Afganistanin ennen kaikkea maatalousvaltio. Tosin tästä positiivisesta kehityksestä huolimatta liha ja tomaatit eivät taida kertoa sellaisenaan kovinkaan paljon turvallisuustilanteesta. Turvallisuustilanteesta, jonka suhteen maalataan useimmiten negatiivisia skenaarioita.
 
Skenaarioiden suhteen QARA Consulting - yhtiön perustaja ja johtaja Haseeb Humayoon kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin Afganistanin tulevaisuudesta yhdysvaltalaisen Foreign Policy -lehden verkkosivuilla. Humayoon mukaan Afganistanin tulevaisuudenskenaariot maalataan negatiivisessa valossa usein sisällissodan puhkeamisella tai Talibanin väkivaltaisella paluulla. Väkivallan läsnäololla siis. Näistä kumpikaan ei kuitenkaan tule tapahtumaan, sillä Humayoon mukaan esim. Taliban ei nauti sellaista kannatusta, jonka voimalla se voisi palata valtaan. Tästä huolimatta Humayoon kuitenkin muistuttaa, että uhkana Taliban pysyy keskiössä niin kauan kuin Afganistan on riippuvainen ulkovaltojen tuesta ja niin kauan kuin sen hallinto on korruptoitunut ja oikeusjärjestelmä heikko.
 
Sisällissodan puhkeamisen suhteen Humayoon argumentoi puolestaan post-2001 hallinnon joustavuuden (ajatuksen pitää kaikki osapuolet tyytyväisinä) takaavan paikallisen tuen, jolla olemassa oleva hallinto pystyy kehittymään. Tämän myötä, sisällissota ja Talibanin paluu -skenaarioiden sijaan Humayoon korostaakin, että kysymys Afganistanin tulevaisuudesta kietoutuu poliittiseen johtajuuteen ja ennen kaikkea vallanvaihdon onnistumiseen vuoden 2014 presidentinvaaleissa. Tehtävänä presidentinvaalit eivät tule tietenkään olemaan helppo nakki, eikä asiassa menestymiseen tuone etua yhtään se, että nykyinen presidentti Hamid Karzai tavallaan ampuu luomaansa demokratiaa itse jalkaan todetessaan seuraajansa etsimisen olevan hänen, [ei kansan], tehtävä.  
 
Onko Afganistanissa sitten tomaattien lisäksi sijaa rauhanomaiselle ja onnelliselle tulevaisuudelle? Varmasti on, ja positiivisuuden hengessä sanoisin, että ehdottomasti on. Skenaariotkin ovat vain arvioita tulevaisuudesta ja negatiivisten skenaarioiden lisäksi on esim. transitiota ajatellessa aivan mahdollista, että Afganistan etenee positiivisesti kehityksessä myös kansainvälisten joukkojen vetäytyessä. Alituinen negatiivisuus voidaan nähdä vain lietsovan turhaa epätoivoa ja synkkää tulevaisuutta, eikä se ainakaan helpota kehitystyötä. Positiivisuus on parasta!

torstai 11. lokakuuta 2012

I come in peace


Kuva: www.tntmagazine.com

EUobserver uutisoi tiistaina Saksan liittokansleri Angela Merkelin Kreikan matkasta otsikolla I come here as a friend”. En tiedä johtuuko vain minusta, mutta uutinen tuntuu siltä kuin Merkel olisi lähetetty Kreikkaan avaruudesta I come in peace -tyyppisellä sanomallaan. Uutisen mukaan useat kreikkalaiset syyttävät Saksan ajaman tiukan talouskurin pahentavan Kreikan tilannetta. Tämän johdosta kreikkalaisten epätoivo taloudellisen ahdinkonsa suhteen on saanut kreikkalaiset osoittamaan mieltään Ateenan kaduilla. Mielenosoituksissa on nähty myös natsilippuja, joiden osalta voisikin onnistua vetämään tietynlaisen, joskin ei niin rauhanomaisen, avaruusyhteyden. Ainakin jos on käynyt katsomassa loistavan hauskan IronSky -elokuvan.
 
Natsilipuista ja avaruusviittauksista huolimatta mielenosoitukset ja erityisesti väkivaltaiset mellakat kertovat merkittävästä turhautumisesta, josta konfliktien sosiaalipsykologisiin tekijöihin erikoistunut professori Ted Gurr kirjoitti jo 1970-luvulla klassikkoteoksessaan Why Men Rebel. Gurr selittää teoksessaan poliittisen väkivallan ilmentymistä ns. suhteellisen deprivaation mallilla, jonka mukaan ihmisten arvo-odotusten ja arvo kyvykkyyksien välinen ristiriitaisuus voi aiheuttaa mm. mellakointia. Tällöin siis ollaan tilanteessa, jossa ihmiset esimerkiksi ajattelevat heille kuuluvan enemmän kuin mitä he voivat saada. Tasapainon vallitessa ihmisillä olisi puolestaan elämässään ne hyödykkeet ja sellaiset olosuhteet, joihin hän kokee olevansa oikeutettu ja toisaalta, joita hän myös kykenee ylläpitämään. Deprivaation myötä syntyvä tyytymättömyys ei kuitenkaan yksistään aiheuta väkivaltaista käytöstä, sillä poliittisen väkivallan ilmentymiseen vaikuttavat myös odotusten ja kyvykkyyksien välisen ristiriitaisuuden intensiteetti sekä laajuus. Mitä intensiivisempi ristiriitaisuus on, sitä todennäköisemmin tyytymättömyys synnyttää väkivaltaa.
 
Deprivaatio -mallin ja Kreikan tämänhetkisten tapahtumien valossa on selvää, että kreikkalaiset haluavat enemmän kuin mitä heillä on. Tai siis vähintään sen tason, mitä heillä oli ennen talouskriisin alkua, sillä onhan ojanpohjalta palaaminen edes lähtötasoon jo kehitystä ylöspäin. Gurrin mukaan suhteellisen deprivaation malliin kuuluukin ominaisuutena myös se, että ihmiset usein odottavat tulevaisuudelta enemmän kuin mitä heillä nyt on. Tämä sikäli luonnollista, kun ajattelemme ihmisten olevan kehittyviä yksilöitä.
 
Ylitsepääsemätön turhautuminen ja mellakat talouskriisin myötävaikutuksesta eivät suinkaan ole mikään uusi ilmiö Kreikassa, sillä kreikkalaiset ovat mellakoineet hyvinkin väkivaltaisesti jo aikaisemmin tänä vuonna. Euromaiden kiristäessä nyörejään, ei ”tarkan markan” linjan jatkaminen tuone todennäköisesti helpotusta kreikkalaisten elämään ainakaan lähiaikoina. Varsinkin, kun Kreikka ei ole ainut talousongelmainen valtio EU:ssa. Mitä sitten muutoin mellakointeihin ja niiden jatkumisen todennäköisyyteen tulee, uhkaa jatkuvuudesta ei ainakaan vähennä yhtään se tosiseikka, että Kreikassa on huomattava määrä nuorisotyöttömyyttä. Eikä levottomuuksia ylipäätään vähennä myöskään se, että etenkin Ateenassa mellakoidaan myös muukalaisvihan voimalla.

torstai 4. lokakuuta 2012

Miten köyhyys poistetaan?

Maailmanpankin uusi pääjohtaja Jim Yong Kim uskoo yhdessä tekemisen voimaan. Kim kirjoitti tiistaina blogissaan menestystarinastaan tuberkuloosin vastaisessa taistelussa, joskin tarinaa tärkeämpänä viestinä Kim haastaa kaikki osallistumaan köyhyyden poistamista pohtivaan keskusteluun. Ja tekemään sen vieläpä mediaseksikkäästi Twitterin tai Facebookin välityksellä.
 
Asiasta innostuneena päätin itse pohtia Kimin esittämää kysymystä What will it take to end poverty?. Ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen raha, joka kuitenkaan ei ole suoranainen ratkaisu asiaan. Tämän jälkeen nimittäin herää välittömästi mm. kysymys, mistä sitä sitten tulee, johon toivoisi löytyvän yhtä yksioikoinen vastaus kuin mistä vauvat tulee -kysymykseen; äidin mahasta. Kummallista kyllä, äidin maha -vastaus ei sinänsä ole kovin kaukana totuudesta, vaikkakin lisääntymisellä on sekä hyötyjä että haittoja. Hyötyjä siis ainakin siinä suhteessa, jos ajatellaan lasten tuovan muutoin merkittävää ilo elämään ja syntyvien lasten oletetaan kasvavan veronmaksajiksi.
 
Kuitenkin, lisää veronmaksajia -ajattelutavasta huolimatta tutkimukset ovat osoittaneet, että nimenomaan hedelmällisyysasteen lasku vaikuttaa positiivisesti talouteen. The Economistin Feast and famine -blogissa elokuussa julkaistun tekstin mukaan, hedelmällisyysasteella ja varallisuudella on jonkinlainen yhteys. Yhteys siksi, että korkeimman hedelmällisyysasteen maat ovat myös köyhimpiä ja alhaisimman hedelmällisyystason (muutamaa merkittävää poikkeusta kuten Kiinaa lukuun ottamatta) puolestaan rikkaimpia. Hedelmällisyysasteen merkitys johtunee tästä näkökulmasta siitä, että kun perheessä on vähemmän lapsia, vanhemmilla on paremmat mahdollisuudet sijoittaa esim. lasten koulutukseen, joka puolestaan lisää henkistä pääomaa. Tämän lisäksi naisten siirtyessä kotiäidin toimenkuvasta palkkatyön maailmaan, kokonaistyövoima kasvaa ja edistää talouskasvua. Toisaalta, tästä huolimatta alhaisella hedelmällisyysasteella on myös kääntöpuolensa; lyhyellä aikavälillä alhainen hedelmällisyys voi johtaa suurempaan eriarvoisuuteen.
 
Eriarvoistumiseen ja köyhyyteen liittyen on mielekästä puhua köyhyyden maantieteestä, josta mm. The Economist kirjoitti syyskuussa julkaistussa numerossaan. Artikkelin esittelemän tutkimuksen mukaan neljä viidesosaa maailman köyhistä elää köyhien valtioiden sijaan keskituloisissa valtioissa. Näiden valtioiden siirtyessä talouskasvun myötä kehitysmaista keskituloiseksi valtioksi, väestöön muodostuu köyhien vähemmistö. Ja koska näihin valtioihin lukeutuu mm. Kiina ja Intia, vähemmistökin tarkoittaa huomattavan suurta ihmisjoukkoa. Toisaalta, tätäkään tutkimusta ei voida pitää ainoana totuutena, sillä toiset tutkimukset ovat puolestaan osoittaneet, että keskituloiset valtiot tulevat edistymään kehityksessä ajan kuluessa, jolloin suurin osa maailman köyhyydessä elävistä on jälleen löydettävissä köyhimmistä kehitysmaista.
 
Näiden tutkimusten ja näkökulmien valossa on hyvä palata Maailmanpankin pääjohtaja Kimin esittämään haasteeseen. Mitä annettavaa minulla olisi keskusteluun köyhyyden poistamisesta? Olisiko syytä kannattaa esim. yhden lapsen politiikkaa korkean hedelmällisyysasteen tuomien haasteiden vuoksi vai miten köyhyys oikein poistetaan? Hetken asiaa pohdittuani, joudun vastaamaan tavallaan, etten tiedä, vaikka osaltaan uskon esim. kehitysmaista puhuttaessa osallistavalla kehitysyhteistyöllä olevan mahdollisuuksia köyhyyden poistamiseen. Tällä en kuitenkaan viittaa hedelmällisyyteen tai yhden lapsen politiikkaan, joskin maapallon kuormittumisen kannalta en lähtisi julistamaan hedelmällisyysasteen korottamisen suhteen. Lisäksi, jos nyt jotain muuta täytyisi linjata olematta poliitikko, haluaisin korostaa, ettei köyhyyden poistamisessa ole kyse vain talouskasvusta. Kuten Martha Nussbaum (2011) on teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää todennut; talouskasvun voimistuminen ei ole demokratian edistämistä, eikä se myöskään suoraan luo terveyttä tai tuota koulutettua väestöä. Siitäkin huolimatta, että terveys ja koulutus eivät toki ole ilmaista hupia.
 
Tästä näkökulmasta köyhyyden poistamisessa on siis nähdäkseni kyse mahdollisuuksien luomisesta. Sellaisten mahdollisuuksien, jotka täyttävät tyytyväisyystavoitteet ja eivät siis ole vain välttämättömien perustarpeiden tyydyttämistä. Tähän liittyen kuitenkin muodostuu ikuisuusongelma oikeudenmukaisuudesta ja sen suhteellisuudesta, sillä esim. rahamäärällä X on eriarvoinen hyöty suhteessa sen käyttäjään. Köyhyydellä on monet kasvot, joka tulee oivasti esiin mm. köyhyyttä Suomessa kuvaavassa, Suomen Kuvalehden julkaisemassa, kirjoituksessa. Lisäksi, vaikka tulonjaosta puhuttaessa päästäisiin kuinka lähelle tasa-arvoisuutta tahansa, on aina olemassa henkilöitä, joilla on jotain suhteessa enemmän ja henkilöitä, joilla on vähemmän. Oli se sitten puhdasta rahaa tai jotain muita, esim. taitoihin tai lahjakkuuteen liittyviä apuja. Ja toisaalta, onko silloin rikas, jos ei koe tarvitsevansa mitään ja silloin köyhä, kun haluaa kaiken saatavilla olevan?