keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Afganistanin tulevaisuus

Kuva: www.parliament.uk
Viime viikolla tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun avasin tämän blogin. Ensimmäinen kirjoitukseni käsitteli hyvin lyhykäisesti Afganistania, kysyen mitä transition jälkeen. Vuosipäivän kunniaksi on mielekästä palata tuohon aiheeseen ja pohtia, onko Afganistanilla tulevaisuutta.
 
Nato-elämän päättyminen lähestyy uhkaavaa vauhtia. Nyt viimeistään on hiottava viimeisetkin suunnitelmat Afganistanin tasapainottamiseen. Suunnitelmat eivät kuitenkaan yksin riitä, vaikka hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Afganistanin tapauksessa tämä sanalasku on kuitenkin vain hyvä aie, sillä valoisa tulevaisuus edellyttää enemmän tekoja kuin sanoja.
 
Sanoista ja tekojen suhteen Afganistanin presidetti Hamid Karzai kävi taannoin Helsingissä lirkuttelemassa suomalaisinvestointien perään. Hyvä niin, sillä Suomella olisi paljon osaamista annettavana muun muassa kaivosteollisuuden suhteen. Suomen mahdollinen panos, sen tärkeydestä huolimatta, on kuitenkin kuin vain pisara meressä kun puhumme Afganistanin tarpeista taloudellisen kehityksen vauhdittamiseksi. Tästä näkökulmasta ja henkilökohtaisista intohimoista johtuen Afganistanin tulevaisuuden kannalta onkin mielenkiintoisempaa seurata mihin esimerkiksi Afganistanin ja Kiinan väliset suhteet kehittyvät.
 
Kiinan suhteen on epätodennäköistä, että se tekisi suoria investointeja turvallisuustilanteen parantamiseksi. Siitäkin huolimatta, että Afganistanin ajautuminen kaaokseksi ei ole myöskään rajanaapurina elävän Kiinan intressi. Todennäköisempää on, että Kiina jatkaa työtään taloudellisen kehityksen osalta investoiden win-win-logiikkansa nojalla etenkin energia- ja kaivosteollisuuteen.  Tämän lisäksi Kiinalta soisi odottaa vahvempaa johtajuutta edistää Afganistanin statusta potentiaalisena investointikohteena. Haasteita tälle promoamiselle toki on, sillä Kiinan omat projektitkaan esimerkiksi öljyn suhteen Amu Daryassa eivät ole edenneet täysin ongelmitta.
 
Talous ei toki ole ainut seikka, jonka saralla Afganistanilla on työstettävää. Turvallisuus tulee olemaan jatkossakin suuri huolenaihe Afganistanin tulevaisuudelle. Uhka ajautua sisällissotaan kansainvälisten joukkojen vetäytyessä on huolestuttavan todennäköinen. Kehityksen kannalta turvallisuus on avaintekijä ja siitäkin huolimatta, että presidentti Karzai pyyhältää pitkin maailmaa luomassa taloussuhteita, vaatii Afganistanin kehittyminen vahvaa luottoa myös kansan keskuudesta. Pelkillä ulkomaisilla investoinneilla ei rakenneta kestäviä ratkaisuja.

Halua Afganistanin kehittämiseen kansan keskuudesta toki löytyy, mutta turvallisuustilanteen mahdollinen heikkeneminen, korruptio ja valtiohallinnon yleinen kyvyttömyys ajaa afgaaniliikemiehiä myös pohtimaan ratkaisuja maastapoistumiseen. Puhumattakaan siitä, että samat seikat tekevät Afganistanista heikon sijoituskohteen myös ulkomaisten investointien ja kauppasuhteiden näkökulmasta.

Kaikki ei kuitenkaan ole täysin toivotonta, sillä positiivista viestiä Afganistanin tulevaisuudesta kertoo muun muassa Asia Foundationin kyselytutkimus  afgaanien näkemyksistä. Vaikka huoli turvallisuudesta ja työttömyyden ahdinko muodostavat ydinongelmat tavallisen kaduntallaajan elämässä, usko oikeaan suuntaan etenemiseen kasvaa vuosi vuodelta. Pienin askelin, mutta kuitenkin. Tämän lisäksi etenkin afgaaninuoret tuntuvat kantavan huolta maansa tulevaisuudesta mutta myös intoa sen kehittämiseen. Nuorissa on tulevaisuus, kuten sanotaan, ja afganistanissa he ovatkin avainasemassa noin 65 prosentin väestöstä kuuluessa alle 25 -vuotiaisiin.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Paperittomien yhteiskunta

Tiedätkö mitä yhteistä on wc-paperilla ja henkilöllisyysdokumentilla? Sen lisäksi, että kumpaakin voi viitata sanalla paperi, ajoittain Kosovossa tuntuu molemmista olevan pula.

Samuli Hurri kirjoitti Perustuslakiblogissa paperittomien yhteiskunnasta. Hurrin pääargumenttina oli tuoda esiin papereiden, siis olemassaolon dokumenttien, valta. Hurrin mukaan paperiyhteiskunta synnyttää meidät, pitää meidät hengissä ja kuoltuamme siirtää varallisuuden eteenpäin. Hän lisää, että tähän ei tarvita ihmisoikeuksia, vaan merkintä väestötietojärjestelmässä. Mutta entä jos väestörekisterissä ei ole? Onko paperiton todellisuudessa ihminen? Tottakai on, joskin paperiton henkilö ei nauti samoja oikeuksia kuin paperilliset kanssaeläjänsä. 

Suomalaisesta perspekstiivista paperittomista puhutaan usein siirtolaisten yhteydessä, kuten Pakolaisneuvonta ry:n koordinoimasta Paperittomat- hankkeesta voi havaita. Siis ongelmasta, joka tulee jostain muualta. Täällä jossain muualla, Balkanilla, ongelma on yhteiskunnallinen. Yhdelläkään Balkanin niemimaan valtiolla ei ole 100 prosentin tasoa syntymätodistusten suhteen. Tämä tarkoittaa suoraan myös sitä, että näiltä jo syntymävaiheessa yhteiskunnan ulkopuolelle jääviltä lapsilta on estetty pääsy yhteiskunnallisten palveluiden, kuten koulunkäynnin ja terveydenhuollon piiriin. Lisäksi koska he eivät ole olemassa, valtio ei myöskään suojata heitä väkivallata, hyväksikäytöltä tai ihmiskaupalta.

Balkanilla paperittomuuden, niin syntymätodistuksen puuttumisen kuin kansalaisuudettomuuden, ojassa makaavat pahimmin etenkin vähemmistöt, kuten romanit. Jugoslavian hajoamisen jälkeen nyky-Balkanin valtioilla on ollut huomattavia vaikeuksia kansalaistensa rekisteröinnissä ja asianmukaisen dokumenttien toimittamisessa. Haasteita on toki ollut myös valtaväestön keskuudessa, mutta tällä hetkellä suurimman riskin alla kansalaisuudettomuuteen ovat vähemmistöt.

Taistelu ihmisoikeuksien puolesta, paperittomuutta vastaan

Paperittomuus romani- ashkali- ja egyptiläisvähemmistöissä (RAE) ei toki ole heidän ainut haasteensa, sillä heidän asemansa muuhun väestöön nähden on muutoinkin heikko. Paperittomuuden haaste on kuitenkin otettu vastaan Kosovossa, sillä vuonna 1999 perustettu ja vuodesta 2004 itsenäisenä kansalaisjärjestönä toimiva Civil Rights Program Kosovo (CRPK) tarjoaa ilmaisia lakipalveluita edellämainituille vähemmistöille juurikin rekisteriöinnin merkeissä.

Yksi CRPK:n lakimiehistä, Aleksandar Todorovič, kertoo allekirjoittaneelle antamassaan haastattelussa rekisteröintiin liittyvien haasteiden kasvaneen etenkin 1999 väkivaltaisuuksien myötävaikutuksesta kun Serbia evakuoi syntymä,- kuolema- ja avioliittorekisteröintiä koskevat kirjat Serbiaan. Siltä osin kun pystyivät, sillä väkivaltaisuudet myös tuhosivat paljon rekisteröintikirjoja, kunnantalojen tuhoutuessa.

Kosovo on yrittänyt ratkaista ongelmaa uudelleenrekisteröintiprojekteillaan, josta huolimatta, Kosovo on kuitenkin elänyt rekisteröinnin suhteen jonkinlaisessa välitilassa aina viime vuoteen saakka. Viime vuonna nimittäin Serbian ja Kosovon suhteiden parantuessa Serbia palautti sertifioidut kopiot evakuoiduista rekisteröintikirjoista EULEX:n fasilitoimana.

Miten lähestyä ongelmaa?

Todorovič painottaa Hurrin tavoin rekisteröinnin olevan ennen kaikkea ihmisoikeuskysymys. Ilman rekisteröintiä henkilöltä on estetty pääsy töihin ja kaikkiin julkisiin palveluihin, kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Luonnollisesti henkilö ei myöskään voi osallistua demokratiaan ainakaan vaalien näkökulmasta, sillä ”vain rekisteröidyt ja henkilöllisyystodistuksen omaavat henkilöt voivat äänestää”, Todorovič toteaa.

Kosovossa on edelleen n. 5% väestöstä ilman asianmukaisia henkilöllisyysdokumentteja, ja tämä väestönosa koostuu juurikin RAE- vähemmistöistä. Haasteita tälle väestönosalle on paljon, sillä rekisteröinnin yhteydessä noussut esiin useita tapauksia, jossa perheenjäsenet ovat saattaneet olla rekisteröimättä useiden sukupolvien ajan.

Asiakirjojen puute ei kuitenkaan ole Todorovičin mukaan ainut haaste, sillä myös lainsäädännön asianmukainen toimeenpano ontuu. Kuntatasolla puuttuu osaamista ongelman ratkaisemiseen ja toisaalta myös väestön, etenkin RAE- yhteisöjen, keskuudessa on hämmennystä siitä missä ja miten rekisteröinti pitää hoitaa. Vaikka rekisetöintitoimistot ovat olemassa, niiden lähestyminen ei ole kansalaisen näkökulmasta helppoa. Hallinto on raskas ja etenkin RAE-väestön jäsenet kohtaavat mm. kieleen tai etnisyyden perusteella tapahtumaan syrjintään liittyviä ongelmia. Puhumattakaan siitä, että esim. kaikki näihin yhteisöihin kuuluvat naiset eivät ole kirjoitus- ja lukutaitoisia.

Näiden lisäksi moniongelmaisuutta vauhdittaa myös se, että myöhäisestä rekisteröinnistä (yli 30 päivää syntymän jälkeen) voi seurata Kosovon tasoon nähden huomattavat sakot. ”Lisäksi kaikilla ei ole henkilöllisyystodistusta, sillä moni kokee tai luulee syntymätodistuksen olevan riittävä dokumentti olemassaolosta”, Todorovič korostaa.

Onnistumisiakin on!

Vaikka haasteviidakko on melkoinen savotta, onnistumisiakin on! Pelkästään se, että CRPK käsittelee vuosittain 1000 kansalaisuudettomuuteen liittyvää ja noin 1000-1500 sisäiseen pakolaisuuteen liittyvää rekisteröintitapausta, on jo kehitystä.

Onnistumisista kertoo myös yksittäiset tarinat, kuten tarina gracanicalaisesta, Hamitin perheestä, jonka suloiset tyttäret käyvät päiväkodissa työpaikallani Balkan Sunflowersin oppimiskeskuksessa. Kun sotaa pakoon lähtenyt perhe päätti muuttaa takaisin kotikyläänsä Gracanicaan törmäsivät he dokumenttiviidakon ongelmiin. Tämän perheen Saksassa syntyneillä tyttärillä ei nimittäin ollut asianmukaisia syntymätodistuksia muuttaessaan Saksasta takaisin Kosovoon. Asianmukaisia siis Kosovon näkökulmasta, sillä Saksassa annetut syntymätodistukset eivät vielä riitä.  CRPK:n avulla perhe sai kuitenkin rekisteröityä tyttärensä Kosovon vaatimusten mukaisesti ja järjestettyä henkilöllisyystodistukset. Kiitos juurikin Todorovičin.