maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosi tieteelle



Ihminen tarvitsee eräpäiviä. Jonkinlaisia alku –ja/tai päätepisteitä. Etenkin näin vuodenvaihteen tuntumassa saamme jälleen kuulla niin tasavallan presidentin sanat uudelle vuodelle kuin monen läheisen lupaukset uuden vuoden kunniaksi. Lupauksia ja sanoja, jotka kovin usein myös kertovat muutoksesta, paremmasta elämästä ja jollain tapaa valoisammasta tulevaisuudesta. Tänään elän vielä näin, mutta huomisesta lähtien teenkin toisin.

Elämän eräpäivät eivät kuitenkaan kulminoidu vain vuodenvaihteeseen, joskin juhlana se saa merkittävimmin huomiota. Lupauksia muutoksesta ja kehittymisestä tehdään myös kautta koko vuoden, mutta ei yhtä suuren hurmoksen saattelemana kuin vuodenvaihteessa. Mutta mihin ihminen tarvitsee näitä eräpäiviä? Entä jos emme lupaisikaan vuodenvaihteessa mitään tai julistaisimme uskoa paremmalle tulevaisuudelle vaan toimisimme asian eteen jo nyt? Tai entä jos lupaisimme vain pitäytyä siinä elämässä ja siinä suunnassa jonka olemme jo valinneet? Miksi ylipäätään pitäisi muuttua tai kehittyä?

Muutokseen ja kehitykseen liittyvien vaatimusten ongelmallisuudesta huolimatta, tämä vuosi on ollut monella tapaa merkittävä, siis henkilökohtaisesti. Kansainvälispoliittisesti olemme toki todistaneet useita historiankirjoihin jääviä tapahtumia, mutta tämän tekstin pyhitän itselleni merkittävän tapahtuman, valmistumiseni, johdosta tieteelle ja ajattelemisen ihanuudelle. En kuitenkaan aio luoda katsausta tai valoa tulevaisuudelle saati ennustaa mitään. Tässä kohtaa oleellisempaa on keskittyä siihen, miten tähän on tultu.

Kun päätin kirjoittaa ajatuksiani tieteestä, yllätyin löytäessäni kirjahyllystäni vuonna 2002 hankkiman kirjan, Juha T. Hakalan (2002) Luova prosessi tieteessä. Ja mitä yllättävää tässä on? No sitä, että tuolloin ei minulla ollut mitään käsitystä tieteestä saati kykyä ajatella asiaa kuin nyt. En ollut yliopisto-opiskelija, mutta jokin asia minua on ehkäpä ohjannut jo tuolloin nykyiseen suuntaan. Tämän vuoksi kyseiseen teokseen palaaminen tasan kymmenen vuoden jälkeen onkin erittäin herkullista, joskin muistini kymmenen vuoden takaisista ajatuksistani kirjaa kohtaa eivät ole kovin kirkkaat.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti luovuudesta ja luovuustutkimuksesta. Keskusteluna se tosin kietoutuu melko vahvasti matemaattis-luonnontieteellisen kentän tieteilijöiden sekä toisaalta myös kuuluisien taiteilijoiden älykkyyden analysointiin ja psykologian lähtökohtiin. Annettakoon tämä anteeksi Hakalalle, jonka toivon kuitenkin näkevän älykkyyden, lahjakkuuden ja nerouden heijastuksia myös valtiotieteilijöissä. Teoksessa Hakala kirjoittaa siis mm. lahjakkuuden ja nerouden ilmentymisestä, jonka suhteen hän huomauttaa, että vaikka lahjakkuus näyttäisi olevan nerouden ilmentymisen ehto, ovat lahjakkuus ja nerous perustaltaan kuitenkin erilaisia ilmiöitä. Tämä siksi, että nerous vaatii pitkälle eriytynyttä lahjakkuutta, mutta nerouden määrittäminen muiden nimettävien ominaisuuksien avulla on jo vaikeampaa. Tästä huolimatta Hakala kuitenkin korostaa, että tieteen ja taiteen historian neroina pidetyillä henkilöillä näyttää olevan yhteisiä ominaisuuksia, kuten esim. suorastaan silmiinpistävä kyky astua itsensä ulkopuolelle sekä kyky rikkoa rajoja ja astua myös institutionaalisten sovinnaisuuksien ulkopuolelle. Tästä näkökulmasta nerot ovatkin siis jonkinlaisia tieteen ja taiteen muutoksen ja kehityksen voimia.

Ulkopuolelle asettautuminen on myös yksi suurimmista valtiotieteilijän haasteista. Kysymyksinä tämä haaste kietoutuu mm. siihen, miten tarkastella maailmaa, ihmisiä ja tapahtumia luomatta itse henkilökohtaista suhdetta niihin? Tai miten luoda loogisia johtopäätöksiä tekemättä niistä julistusta jonkin itselleen tärkeä asian puolesta? Ja toisaalta miten luoda jotain uutta, rikkoa rajoja ja tuottaa jokin aikaisempaa käsitystämme muuttava, merkittävä väittämä olemassaolostamme? 

Näihin haasteisiin vastaaminen ei ole helppoa ja joissakin tapauksissa se saattaa olla jopa mahdotonta. Toisaalta nämä haasteet ovat kuitenkin juuri se, mikä tekee tieteestä mielenkiintoisen ja mikä erottaa sen politiikasta, uutisoinnista tai yleisestä julkisesta keskustelusta. Vaikka tiede onkin ajatuksia, eivät kaikki ajatukset, kuten esim. tämä kirjoitus, ole tiedettä. Täten voikin joskus tuntua, että tiede on osaltaan jollain tapaa ”normaalin ihmiselämän” ulkopuolella. Tästä huolimatta tiede on kuitenkin kokonaisuutena sen moninaisine aloineen koko ajan läsnä. Asioina, joihin emme niinkään ehkä kiinnitä huomiota, mutta joita joku on joskus oivaltanut.

Kun pohdimme esim. tieteenfilosofian historiaa ja etenkin Aristoteleen ajatuksia olevaisuudestamme on Aristoteleen näkemys ihmiselämän päämäärästä helppo samaistaa kenen tahansa elämään. Hänen mukaansa paras päämäärä on se, jonka saavuttaminen tuottaa suurimman tyydytyksen. Koska tällainen päämäärä ei voi olla väline, Aristoteles toteaa onnellisuuden olevan ihmiselämän suurin päämäärä. Onnellisuuden saavuttamisen edellytyksenä Aristoteles puolestaan näkee hyveellisyyden, siis taidon olla hyvä ihminen. Tämä hyveellisyys ei puolestaan voi rakentua varakkuuden tai vallan ympärille, sillä ne voivat kadota tahdosta riippumatta. Hyveellisyys onkin siis jotain omavaraista, sellaista, jota ei ihmiseltä voi ottaa pois.   

Aristoteleen panosta tieteenfilosofialle voin ainakin oman elämäni osalta pitää erittäin merkittävänä, joskin suhteeni tieteen merkitykseen voisi kuitenkin kiteyttää paremmin René Descartesin sanoihin: Ajattelen, siis olen. Toki ajattelen ja täten myös olen ilman tätä oivallustakin, mutta jos yliopisto-opintojeni paras anti pitäisi tiivistää muutamaan sanaa, olisi nämä sanat kyky ajatella. Jos pystyisin muistamaan mitä olen ajatellut lukiessani esim. Hakalan teosta kymmenen vuotta sitten, olisi nämä ajatukset varmasti yksiulotteisempia kuin nyt. Yksiulotteisia siksi, että varmasti pohtisin, ja muistankin pohtineeni, usein asioita henkilökohtaisista lähtökohdista ja omasta ympäristöstäni käsin. Tämän myötä ainakin omalta osaltani voisi yliopiston parhaana antina, toki tiedon lisäksi, pitää nimenomaan kykyä ajatella moniulotteisesti ja kykyä tarkastella asioita itseni ulkopuolella. Niin pitkälle kuin se vain on mahdollista. Nerouteen näillä taidoilla ei toki vielä päästä, eikä niillä rikota rajoja. Mutta eipä se olekaan elämän tarkoitus. Ainakaan jos lupaa uuden vuoden kunniaksi elää niin nyt kuin tulevaisuudessakin Aristoteleen jäljillä.  

tiistai 18. joulukuuta 2012

Modernin sodankäynnin ulottuvuuksia



Erinomaisinta ei siis ole sata taistelua ja sata voittoa, vaan vihollisen kukistaminen taistelutta.” - Sun Tzu

Ennen kaikki oli paremmin. Sun Tzun opeista huolimatta, sodankäynnin perusmenetelmänä mentiin mm. pellolle seisomaan ja käytiin vastapelurin kimppuun väsytystaistelun merkeissä. Nyt sodasta on tullut valkokauluspeliä, jossa taisteluita johdetaan toimistoista ja menetelmänä käytetään muutakin kuin fyysistä väkivaltaa ja asevoimaa. Toki moderni sodankäynti hyödyntää edelleen myös perinteisiä menetelmiä, mutta niiden rinnalle on noussut valkokaulustaktiikan jalostuneina muotoina esim. kybersodankäynti ja taloudelliset pakotteet eli sanktiot.

Taloudelliset pakotteet ovat ennen kaikkea vallankäytön muoto. Siinä missä perinteinen sodankäynti perustuu valtaan väkivallan kautta, ovat taloudelliset pakotteet sodankäynnin näkökulmasta jotain uuden imperialismin ja liberaalin rauhan (tai sodan) väliltä. Imperialismia siksi, että pakotteiden muodossa niillä pyritään kontrolloimaan määriteltyä aluetta ja liberaalina siksi, että ohjaavana voimana ovat tässä yhteydessä taloudelliset keinot. Sodankäynniksi taloudelliset pakotteet voidaan lukea myös siksi, että sen sijaan, että niillä pyrittäisiin vaikuttamaan poliittisen johdon toimintaan ne kuitenkin vaikuttavat kohdemaan kansalaisiin usein poliittista johtoa rankemmin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Iran, jolle Yhdysvallat ja EU:n ovat langettaneet pakotteet.

Iraniin liittyen, kävin marraskuussa SaferGlobe Finlandin tilaisuudessa, jossa MEP Tarja Cronberg keskusteli EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyen myös Iranin pakotteista. Pakotteisiin tai ylipäätään Iraniin liittyen MEP Cronberg korosti niin tilaisuudessa kuin myös omilla nettisivuillaan mm. poliittisen vuoropuhelun Iranin kanssa olevan välttämätön. Olen tässä suhteessa MEP Cronbergin kanssa samoilla linjoilla etenkin siksi, että nyt nämä alkusyksystä Iranille langetetut sanktiot tuntuvat käytännössä kohdistuvan juurikin tavallisten iranilaisten elämään kuin niiden tarkoituksenmukaiseen kohteeseen, poliittiseen johtoon. Tähän ongelmallisuuteen liittyen mm. The Guardian uutisoi miljoonien olevan vaarassa pakotteiden vuoksi, sillä pakotteet luovat esteitä sairaalatarvikkeiden ja lääkkeiden, mutta myös mm. maidonkorvikkeen saatavuuteen.

Kun Yhdysvaltain ja EU:n keskeisin sanoma omissa ulkopoliittisissa linjoissaan on demokratia ja ihmisoikeudet, on Iranin sanktioihin liittyen hyvä kysyä kuinka pitkälle taistelu ydinaseohjelmasta voi mennä ihmisoikeuksien kustannuksella? Ylittääkö kovan turvallisuuden, tässä tapauksessa ydinasevarustelun näkökulma, pehmeän turvallisuuden, siis ihmiskunnan hyvinvoinnin, lähtökohdat?  Tässä vaiheessa varmasti jokainen niin realistisen koulukunnan ylpeä kannattaja kuin kaksinaismoralismista länsimaita sormella syyttävä tutkija voi olla onnessaan. Olemme jälleen kerran päässeet todistamaan ettei mikään ole niin upeaa kuin aseet, joiden suhteen koolla on väliä kuin Cosmopolitanin lukijapalstan kirjoituksissa.

Oleellista on myös kysyä mikä tämänkaltaisten sanktioiden todellinen hyöty on tavoitteen saavuttamiseksi. Kun Iranista asiaa kysytään, on vastauksena EU:n päätös sanktioista puhtaasti typerää. Tämä luonnollisesti ymmärrettävää argumentointia, jonka suhteen iranilaisjohtaja Ayatollah Ali Khamene saattaa olla myös valitettavan oikeassa. Haasteita sanktioiden vaikuttavuudelle suhteessa Iranin ydinohjelmaan luo etenkin se, että sanktiot toimivat vain kun niitä mm. noudattaa tarpeeksi merkittävä joukko ja kun ne kestävät tarpeeksi pitkään. Tämän myötä, Iranin nojautuessa hakemaan tukea Silkkitien maista, saattaa EU:n ja Yhdysvaltain pyrkimykset jäädä puolitiehen. Ja puolitiehen etenkin siinä suhteessa, että ei varmasti kuulosta kovinkaan tavoitteenmukaiselta, jos sanktioiden päällimmäisenä vaikutuksena on onnistuttu aiheuttamaan ahdinkoa vain tavallisten iranilaisten elämään.  

Entä mitä me voimme siis oppia modernin sodankäynnin ulottuvuuksista? Kuten Sun Tzu aikanaan sanoi; tärkeintä on kukistaa vihollinen taisteluitta.  Ajatuksellisella tasolla emme siis ole keksineet mitään uutta sinänsä. Tästä huolimatta väkivallattomana muotona, sanktiot ovat oiva keino pyrkiä haavoittamaan vihollista itse kovinkaan riskialttiita tai ihmishenkiä vaativia ponnistelua tekemättä. Kätevää siis tavallaan, joskin kuten Iranin tapaus osoittaa, kovin monimutkaista.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Pornoa kehiin!


Yksi demokratian kulmakivistä on vapaus, jolla voidaan viitata niin poliittisiin, sosiaalisiin kuin taloudellisiin vapauksiin. Nämä kategoriat pirstaloituvat edelleen yksityiskohtaisiksi vapauksiksi, joista mm. sananvapaus on puhuttanut viime aikoina Suomessakin; mitä saa sanoa ja mitä ei. Vapaudellakin on siis rajansa, jonka esim. Saul Schubak on suureksi ilokseen päässyt sisäistämään julkisesti.

Saul Schubak ei kuitenkaan liity mitenkään tämän tekstin otsikkoon: pornoon. Porno tosin liittyy Schubak –sekoilun kanssa samaan teemaan, vapauksiin, ainakin vapauksien rajoitteellisuuden näkökulmasta. Foreign Policyn Transitions –blogi kertoi maanantaina kriittiseen sävyyn Egyptin aikeista blokata internetpornon käyttö. Tarinassa ei tosin sikäli ole kyse vain pornosta, vaan laajemmin siitä, että arabikevään jälkeisellä ajalla työttömyyden, köyhyyden, aliravitsemuksen, hallinnon ja koulutustason parantamisen sijaan Egypti pistää resurssinsa pornon blokkaamiseen. Porno ei myöskään ole avaintekijä vapauksien näkökulmasta, vaikkakin myös pornoa voidaan ajatella vapautena niin sen kuluttajien kuin sen tuottajien näkökulmasta. Pornon blokkaaminen liittyy kuitenkin demokratian ydinviholliseen, sensuuriin, jossa Egypti tästä näkökulmasta liittyy Kiinan internet-politiikan ystäväksi perusteellaan pornon haitallisuudesta egyptiläisille arvoille. Haitallista tai ei, Egyptissä ei todennäköisesti kovinkaan usean elämä varmaan kaatuisi pornon poissaoloon, mutta periaatteellisena kysymyksenä pornosensuurin vastustaminen on vapauksien kannalta hyvinkin aiheellista.   

Porno tai oikeastaan seksiteollisuus voidaan nähdä liittyvän myös laajemmin demokraattisiin vapauksiin. Vaikka pornosta ja seksiteollisuudesta puhutaan useammin uhriuden kuin ylistyksen näkökulmasta, voidaan mm. seksityö nähdä myös vapautena. Vapautena valita ammattinsa ja vapautena tehdä juuri sitä mikä itselleen on mielekästä. Tästä vapaudesta voi toki olla asiaan liittyvän moraalinormin varjolla montaa mieltä, mutta ainakin The Guardianin haastattelemien intialaisten seksityöntekijöiden näkökulmasta seksityö on naisten voimaantumista. Heidän mukaansa seksityön ongelma ei ole niinkään siinä, että se olisi työtä, johon ajaudutaan pakotettuna tai epätoivossa vaan siinä, että seksityöntekijöitä pidetään urheina, ja henkilöinä jotka pitäisi pelastaa. Tässä he ovatkin jossain määrin oikeassa, sillä myös seksityöntekijällä on oikeus valita, joskin teemana seksityö vs. ihmisoikeudet on kovin monimutkainen. Monimutkainen siksi, että ei-uhriudesta huolimatta, intialaisten seksityöntekijöiden ylpeys ammatistaan ei kuitenkaan poista niitä ongelmia mitä alaa liittyy mm. ihmiskaupan näkökulmasta.

Pornon ja varsinkin seksityön vapausjulistuksen haasteellisuudesta huolimatta, aiheena kumpikin liittyy myös yleisesti seksuaalisiin vapauksiin. Vapauteemme olla juuri sellaisia kuin olemme ja kantaa ylpeydellä seksuaalista suuntautumistamme. Mielenkiintoista seksin, seksuaalisuuden ja pornon välimaastossa on kuitenkin se, että vaikka vapautena porno on demokraattisissa valtioissa vapaasti kulutettavissa, niin demokratiat kuitenkin onnistuvat ajoittain ontumaan sukupuolisuuntaukseen liittyvissä kysymyksissä. Siitäkin huolimatta, että pornon kovin yleisenä perusjuonena, kahden naisen välinen seksi, ei ole mitenkään heteronormatiivista. 

torstai 8. marraskuuta 2012

Katseet itään päin!


Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten Ahti Karjalainen sanoi aikoinaan. Ennustaminen on kuitenkin mukavaa, varsinkin jos onnistuu osoittamaan myöhemmin olleensa oikeassa. Toki ei väärässä oleminenkaan ole vain isku vasten kasvoja, sillä positiivisesti ajattelun hengessä voi sekin toimia kannustimena uudelleenyrittämiseen.
Uudelleenyrittämiselle ja tulevaisuuden ennustamiselle vuosi 2014 on Afganistanille monella tapaa virstanpylväs. Ensinnäkin, Afganistanin tulee transitioprosessin mukaisesti ottaa vastuu omasta turvallisuudestaan vuoden 2013 loppuun mennessä ja kaikki NATO-johtoiset joukot vetäytyvät Afganistanista vuoden 2014 loppuun mennessä. Toisekseen, Afganistanissa käydään presidentinvaalit vuonna 2014, joka näistä kahdesta merkittävin tapahtuma Afganistanin tulevaisuuden kannalta. Ainakin Haseeb Humayoon mukaan, joka korostaa Afganistanin tulevaisuuden olevan kiinni johtajuudesta.
Johtajuus ja vallanvaihto ovat toki keskeisiä tekijöitä Afganistanin tulevaisuuden kannalta, mutta uskallan kuitenkin väittää, että se, mitä tapahtuu transition jälkeen ja erityisesti kenen kanssa on merkittävintä.  Transition aikatauluun liittyen, on toki selvää, että Afganistan ei tule jäämään yksinäisyyteen ainakaan länsimaiden kumppanuus -lupauksen valossa. Tämä lupaus saattaa kuitenkin jäädä Afganistanin näkökulmasta täysin triviaaleiksi, sillä nyt jos koskaan on tämänkin tapauksen suhteen hyvä kääntää katseet itään: Kiinaan!
Kiinan läsnäolo ja intressit Afganistanissa eivät sikäli ole täysin uusi asia, sillä onhan kyseessä rajanaapurit. Kiinnostavaa vuoteen 2014 lähestymisessä on kuitenkin se, että Kiina on nostanut profiiliaan Afganistan-suhteissa esimerkiksi lähettämällä huippupoliitikon, Kiinan turvallisuusministerin ja Politburon jäsenen, Zhou Yongkangin viralliselle vierailulle Afganistaniin. Tämän lisäksi kiinnostavaa läsnäolon lisääntymisessä on, että Afganistan hyväksyttiin tarkkailijajäseneksi Kiinan ja Venäjän johtamaan, Aasian keskeisimpään alueelliseen järjestöön, Shanghai Cooperation Organizationiin (SCO). Tosin tarkkailijajäsenyyden merkitys SCO:ssa ei ole täysin yksiselitteinen, sillä SCO:ta pidetään liian vähän tutkittuna organisaationa, joskin toisaalta sitä on kritisoitu identiteetin puuttumisesta
Mitä sitten ennustamiseen tulee, Afganistanin näkökulmasta Kiina-suhteiden vahvistuminen ja alueellisen yhteistyömallin löytyminen esim. SCO:n kautta saattaisi Afganistanin tulevaisuuden kannalta olla toimivampaa kuin nykyinen Yhdysvaltojen johtama länsimaisideologinen malli. Toki Kiinallakin on omat intressit pelissä esimerkiksi turvallisuuden takaamisessa ja erityisesti terrorismintorjunnassa, sillä Kiinalla on mm. terrorismin suhteen merkittäviä haasteita omien valtiorajojensa sisällä, Xinjiangin provinssissa. Siis alueella, jossa kulkee myös yhteinen raja Afganistanin kanssa. Mutta se mikä sitten voisi tuoda uuden ulottuvuuden esimerkiksi turvallisuuden ja kehityksen agendalle on, että kehitystuen sijaan Kiina investoi Afganistanissa kauppapoliittisesti merkittäviin kohteisiin, liikenteeseen, kaivos- ja energiateollisuuteen. Ja investointejahan Afganistaniin on pitkään kaivattukin.
Toimintamallina sijoittaminen teollisuuteen on vahvasti Kiinan kehityspoliittisen linjan, yhteisen hyötyyn ja vaatimuksettomuuteen perustuvan win-win-logiikan mukainen, jota Kiina toteuttaa erityisesti Afrikassa. Hyötynä Afganistanille ja erona Yhdysvaltojen harjoittamaan, melko interventionalisteiseen kehityspolitiikkaan tuo se, että Kiinan virallisena kantana, ”Kiina ei koskaan käytä kehitysapua puuttuakseen vastaanottajamaan sisäpolitiikkaan tai tavoitellakseen itselleen poliittista hyötyä”. Tästä huolimatta, Kiinan rooli on Afrikan suhteen puhuttanut myös kolonialistisessa mielessä, joka toisaalta ei ole yllättävää keskustelulle kasvavasta supervallasta. Tämän pohjalta, Kiina-Afganistan -suhteiden pohtimisessa onkin aivan yhtä relevanttia pitäytyä positiivisessa ajattelussa, kuin kategorisoida Kiinan saama kritiikki peloksi länsimaiden ja etenkin Yhdysvaltojen valta-aseman murentumisesta. Pelko ei ole uutta, sillä onhan Kiinan sotilaallisen voiman kasvukin kategorisoitu huolestuttavaksi

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kerro se tomaatein

Kuva: www.yle.fi
Jutta Urpilaisen sanoja lainatakseni, aivan aluksi haluan todeta, että viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin menestyksekkäiden kuin ei-niin-menestyksekkäiden mittelöiden aikaa. Ensin EU pokkaa Nobelin rauhanpalkinnon ja sitten Suomi häviää YK:n turvaneuvon vaihtuvan jäsenen vaalit. Tai, kait sitä voisi kumpaakin pitää toisaalta myös hyvänä uutisena, ainakin jos ajattelemme Suomen vaalitappiota Erkki Tuomiojan tavoin hyvänä kampanjana luoda ja vahvistaa suhteita.
 
Kuitenkin, kuten perinteiseen uutiskulttuuriin kuuluu, viime viikolla olemme saaneet jälleen kasvattaa maailmantuskaamme monimutkaisten ongelmien ja ennen kaikkea väkivallan myötävaikutuksesta. Vaikka uutistulva tuska-sektorissa onkin kohdistunut hyvin pitkälti Lähi-itään, uutisoitiin viime viikolla myös terveisiä Afganistanista. Tai oikeastaan Norjasta, sillä nämä uutisterveiset kertoivat Norjan moraalituskaisten  ISAF-sotilaiden tappaneen puolustuskyvyttömiä afgaaneja. Miellyttävää uutisointia siis, joka jättää jossain määrin kylmäksi mm. Suomen Afganistanin suurlähettiläs Pauli Järvenpään ja puolustusministeriön viestintäpäällikkö Jyrki Iivosen jalon pyrkimyksen luoda valoa Afganistan -keskusteluun.
 
Kylmyydestä huolimatta, on kehityksen kannalta mukavaa myös ajatella positiivisesti. Ja mikä olisikaan sen mukavampaa kuin kertoa positiivisuuden hengessä Afganistanin kehityksestä tomaatein. Tomaattifantasian suhteen tämän viikon päällikkönä onkin toiminut brittiläinen prikaatinkenraali Doug Chalmers, joka kuvaa Afganistanin kehitystä lihan ja tomaatin tarjonnan lisääntymisellä. Tämä toki ihan pätevä vertauskuva kehitykselle, sillä onhan Afganistanin ennen kaikkea maatalousvaltio. Tosin tästä positiivisesta kehityksestä huolimatta liha ja tomaatit eivät taida kertoa sellaisenaan kovinkaan paljon turvallisuustilanteesta. Turvallisuustilanteesta, jonka suhteen maalataan useimmiten negatiivisia skenaarioita.
 
Skenaarioiden suhteen QARA Consulting - yhtiön perustaja ja johtaja Haseeb Humayoon kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin Afganistanin tulevaisuudesta yhdysvaltalaisen Foreign Policy -lehden verkkosivuilla. Humayoon mukaan Afganistanin tulevaisuudenskenaariot maalataan negatiivisessa valossa usein sisällissodan puhkeamisella tai Talibanin väkivaltaisella paluulla. Väkivallan läsnäololla siis. Näistä kumpikaan ei kuitenkaan tule tapahtumaan, sillä Humayoon mukaan esim. Taliban ei nauti sellaista kannatusta, jonka voimalla se voisi palata valtaan. Tästä huolimatta Humayoon kuitenkin muistuttaa, että uhkana Taliban pysyy keskiössä niin kauan kuin Afganistan on riippuvainen ulkovaltojen tuesta ja niin kauan kuin sen hallinto on korruptoitunut ja oikeusjärjestelmä heikko.
 
Sisällissodan puhkeamisen suhteen Humayoon argumentoi puolestaan post-2001 hallinnon joustavuuden (ajatuksen pitää kaikki osapuolet tyytyväisinä) takaavan paikallisen tuen, jolla olemassa oleva hallinto pystyy kehittymään. Tämän myötä, sisällissota ja Talibanin paluu -skenaarioiden sijaan Humayoon korostaakin, että kysymys Afganistanin tulevaisuudesta kietoutuu poliittiseen johtajuuteen ja ennen kaikkea vallanvaihdon onnistumiseen vuoden 2014 presidentinvaaleissa. Tehtävänä presidentinvaalit eivät tule tietenkään olemaan helppo nakki, eikä asiassa menestymiseen tuone etua yhtään se, että nykyinen presidentti Hamid Karzai tavallaan ampuu luomaansa demokratiaa itse jalkaan todetessaan seuraajansa etsimisen olevan hänen, [ei kansan], tehtävä.  
 
Onko Afganistanissa sitten tomaattien lisäksi sijaa rauhanomaiselle ja onnelliselle tulevaisuudelle? Varmasti on, ja positiivisuuden hengessä sanoisin, että ehdottomasti on. Skenaariotkin ovat vain arvioita tulevaisuudesta ja negatiivisten skenaarioiden lisäksi on esim. transitiota ajatellessa aivan mahdollista, että Afganistan etenee positiivisesti kehityksessä myös kansainvälisten joukkojen vetäytyessä. Alituinen negatiivisuus voidaan nähdä vain lietsovan turhaa epätoivoa ja synkkää tulevaisuutta, eikä se ainakaan helpota kehitystyötä. Positiivisuus on parasta!

torstai 11. lokakuuta 2012

I come in peace


Kuva: www.tntmagazine.com

EUobserver uutisoi tiistaina Saksan liittokansleri Angela Merkelin Kreikan matkasta otsikolla I come here as a friend”. En tiedä johtuuko vain minusta, mutta uutinen tuntuu siltä kuin Merkel olisi lähetetty Kreikkaan avaruudesta I come in peace -tyyppisellä sanomallaan. Uutisen mukaan useat kreikkalaiset syyttävät Saksan ajaman tiukan talouskurin pahentavan Kreikan tilannetta. Tämän johdosta kreikkalaisten epätoivo taloudellisen ahdinkonsa suhteen on saanut kreikkalaiset osoittamaan mieltään Ateenan kaduilla. Mielenosoituksissa on nähty myös natsilippuja, joiden osalta voisikin onnistua vetämään tietynlaisen, joskin ei niin rauhanomaisen, avaruusyhteyden. Ainakin jos on käynyt katsomassa loistavan hauskan IronSky -elokuvan.
 
Natsilipuista ja avaruusviittauksista huolimatta mielenosoitukset ja erityisesti väkivaltaiset mellakat kertovat merkittävästä turhautumisesta, josta konfliktien sosiaalipsykologisiin tekijöihin erikoistunut professori Ted Gurr kirjoitti jo 1970-luvulla klassikkoteoksessaan Why Men Rebel. Gurr selittää teoksessaan poliittisen väkivallan ilmentymistä ns. suhteellisen deprivaation mallilla, jonka mukaan ihmisten arvo-odotusten ja arvo kyvykkyyksien välinen ristiriitaisuus voi aiheuttaa mm. mellakointia. Tällöin siis ollaan tilanteessa, jossa ihmiset esimerkiksi ajattelevat heille kuuluvan enemmän kuin mitä he voivat saada. Tasapainon vallitessa ihmisillä olisi puolestaan elämässään ne hyödykkeet ja sellaiset olosuhteet, joihin hän kokee olevansa oikeutettu ja toisaalta, joita hän myös kykenee ylläpitämään. Deprivaation myötä syntyvä tyytymättömyys ei kuitenkaan yksistään aiheuta väkivaltaista käytöstä, sillä poliittisen väkivallan ilmentymiseen vaikuttavat myös odotusten ja kyvykkyyksien välisen ristiriitaisuuden intensiteetti sekä laajuus. Mitä intensiivisempi ristiriitaisuus on, sitä todennäköisemmin tyytymättömyys synnyttää väkivaltaa.
 
Deprivaatio -mallin ja Kreikan tämänhetkisten tapahtumien valossa on selvää, että kreikkalaiset haluavat enemmän kuin mitä heillä on. Tai siis vähintään sen tason, mitä heillä oli ennen talouskriisin alkua, sillä onhan ojanpohjalta palaaminen edes lähtötasoon jo kehitystä ylöspäin. Gurrin mukaan suhteellisen deprivaation malliin kuuluukin ominaisuutena myös se, että ihmiset usein odottavat tulevaisuudelta enemmän kuin mitä heillä nyt on. Tämä sikäli luonnollista, kun ajattelemme ihmisten olevan kehittyviä yksilöitä.
 
Ylitsepääsemätön turhautuminen ja mellakat talouskriisin myötävaikutuksesta eivät suinkaan ole mikään uusi ilmiö Kreikassa, sillä kreikkalaiset ovat mellakoineet hyvinkin väkivaltaisesti jo aikaisemmin tänä vuonna. Euromaiden kiristäessä nyörejään, ei ”tarkan markan” linjan jatkaminen tuone todennäköisesti helpotusta kreikkalaisten elämään ainakaan lähiaikoina. Varsinkin, kun Kreikka ei ole ainut talousongelmainen valtio EU:ssa. Mitä sitten muutoin mellakointeihin ja niiden jatkumisen todennäköisyyteen tulee, uhkaa jatkuvuudesta ei ainakaan vähennä yhtään se tosiseikka, että Kreikassa on huomattava määrä nuorisotyöttömyyttä. Eikä levottomuuksia ylipäätään vähennä myöskään se, että etenkin Ateenassa mellakoidaan myös muukalaisvihan voimalla.

torstai 4. lokakuuta 2012

Miten köyhyys poistetaan?

Maailmanpankin uusi pääjohtaja Jim Yong Kim uskoo yhdessä tekemisen voimaan. Kim kirjoitti tiistaina blogissaan menestystarinastaan tuberkuloosin vastaisessa taistelussa, joskin tarinaa tärkeämpänä viestinä Kim haastaa kaikki osallistumaan köyhyyden poistamista pohtivaan keskusteluun. Ja tekemään sen vieläpä mediaseksikkäästi Twitterin tai Facebookin välityksellä.
 
Asiasta innostuneena päätin itse pohtia Kimin esittämää kysymystä What will it take to end poverty?. Ensimmäisenä ajatuksena tulee mieleen raha, joka kuitenkaan ei ole suoranainen ratkaisu asiaan. Tämän jälkeen nimittäin herää välittömästi mm. kysymys, mistä sitä sitten tulee, johon toivoisi löytyvän yhtä yksioikoinen vastaus kuin mistä vauvat tulee -kysymykseen; äidin mahasta. Kummallista kyllä, äidin maha -vastaus ei sinänsä ole kovin kaukana totuudesta, vaikkakin lisääntymisellä on sekä hyötyjä että haittoja. Hyötyjä siis ainakin siinä suhteessa, jos ajatellaan lasten tuovan muutoin merkittävää ilo elämään ja syntyvien lasten oletetaan kasvavan veronmaksajiksi.
 
Kuitenkin, lisää veronmaksajia -ajattelutavasta huolimatta tutkimukset ovat osoittaneet, että nimenomaan hedelmällisyysasteen lasku vaikuttaa positiivisesti talouteen. The Economistin Feast and famine -blogissa elokuussa julkaistun tekstin mukaan, hedelmällisyysasteella ja varallisuudella on jonkinlainen yhteys. Yhteys siksi, että korkeimman hedelmällisyysasteen maat ovat myös köyhimpiä ja alhaisimman hedelmällisyystason (muutamaa merkittävää poikkeusta kuten Kiinaa lukuun ottamatta) puolestaan rikkaimpia. Hedelmällisyysasteen merkitys johtunee tästä näkökulmasta siitä, että kun perheessä on vähemmän lapsia, vanhemmilla on paremmat mahdollisuudet sijoittaa esim. lasten koulutukseen, joka puolestaan lisää henkistä pääomaa. Tämän lisäksi naisten siirtyessä kotiäidin toimenkuvasta palkkatyön maailmaan, kokonaistyövoima kasvaa ja edistää talouskasvua. Toisaalta, tästä huolimatta alhaisella hedelmällisyysasteella on myös kääntöpuolensa; lyhyellä aikavälillä alhainen hedelmällisyys voi johtaa suurempaan eriarvoisuuteen.
 
Eriarvoistumiseen ja köyhyyteen liittyen on mielekästä puhua köyhyyden maantieteestä, josta mm. The Economist kirjoitti syyskuussa julkaistussa numerossaan. Artikkelin esittelemän tutkimuksen mukaan neljä viidesosaa maailman köyhistä elää köyhien valtioiden sijaan keskituloisissa valtioissa. Näiden valtioiden siirtyessä talouskasvun myötä kehitysmaista keskituloiseksi valtioksi, väestöön muodostuu köyhien vähemmistö. Ja koska näihin valtioihin lukeutuu mm. Kiina ja Intia, vähemmistökin tarkoittaa huomattavan suurta ihmisjoukkoa. Toisaalta, tätäkään tutkimusta ei voida pitää ainoana totuutena, sillä toiset tutkimukset ovat puolestaan osoittaneet, että keskituloiset valtiot tulevat edistymään kehityksessä ajan kuluessa, jolloin suurin osa maailman köyhyydessä elävistä on jälleen löydettävissä köyhimmistä kehitysmaista.
 
Näiden tutkimusten ja näkökulmien valossa on hyvä palata Maailmanpankin pääjohtaja Kimin esittämään haasteeseen. Mitä annettavaa minulla olisi keskusteluun köyhyyden poistamisesta? Olisiko syytä kannattaa esim. yhden lapsen politiikkaa korkean hedelmällisyysasteen tuomien haasteiden vuoksi vai miten köyhyys oikein poistetaan? Hetken asiaa pohdittuani, joudun vastaamaan tavallaan, etten tiedä, vaikka osaltaan uskon esim. kehitysmaista puhuttaessa osallistavalla kehitysyhteistyöllä olevan mahdollisuuksia köyhyyden poistamiseen. Tällä en kuitenkaan viittaa hedelmällisyyteen tai yhden lapsen politiikkaan, joskin maapallon kuormittumisen kannalta en lähtisi julistamaan hedelmällisyysasteen korottamisen suhteen. Lisäksi, jos nyt jotain muuta täytyisi linjata olematta poliitikko, haluaisin korostaa, ettei köyhyyden poistamisessa ole kyse vain talouskasvusta. Kuten Martha Nussbaum (2011) on teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää todennut; talouskasvun voimistuminen ei ole demokratian edistämistä, eikä se myöskään suoraan luo terveyttä tai tuota koulutettua väestöä. Siitäkin huolimatta, että terveys ja koulutus eivät toki ole ilmaista hupia.
 
Tästä näkökulmasta köyhyyden poistamisessa on siis nähdäkseni kyse mahdollisuuksien luomisesta. Sellaisten mahdollisuuksien, jotka täyttävät tyytyväisyystavoitteet ja eivät siis ole vain välttämättömien perustarpeiden tyydyttämistä. Tähän liittyen kuitenkin muodostuu ikuisuusongelma oikeudenmukaisuudesta ja sen suhteellisuudesta, sillä esim. rahamäärällä X on eriarvoinen hyöty suhteessa sen käyttäjään. Köyhyydellä on monet kasvot, joka tulee oivasti esiin mm. köyhyyttä Suomessa kuvaavassa, Suomen Kuvalehden julkaisemassa, kirjoituksessa. Lisäksi, vaikka tulonjaosta puhuttaessa päästäisiin kuinka lähelle tasa-arvoisuutta tahansa, on aina olemassa henkilöitä, joilla on jotain suhteessa enemmän ja henkilöitä, joilla on vähemmän. Oli se sitten puhdasta rahaa tai jotain muita, esim. taitoihin tai lahjakkuuteen liittyviä apuja. Ja toisaalta, onko silloin rikas, jos ei koe tarvitsevansa mitään ja silloin köyhä, kun haluaa kaiken saatavilla olevan?

lauantai 29. syyskuuta 2012

Sisäpiirikeikka

Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti (SIPRI) kommentoi viime viikolla ISAF-joukkoihin kohdistuvien sisäpiirihyökkäysten kasvua. Asiaa kommentoineen Bruce Koepken mukaan tänä vuonna sisäpiirihyökkäyksissä on menehtynyt jo 32 sotilasta, menehtyneiden kokonaisluvun ollessa 51. Melkoinen osuus siis.

Sisäpiirikeikat ovat olleet todellinen ja kasvava huolenaihe erityisesti tänä vuonna. Vaikka sisäpiirihyökkäysten kautta menehtyneet ovatkin kohdistuneet laajalti kansainvälisiin joukkoihin, asia on herättänyt keskustelua erityisesti Yhdysvalloissa, jossa elokuussa rikkoutui 2000 menehtyneen sotilaan raja. Asiasta kertoneen New York Timesin artikkelin mukaan Afganistanin poliisin tai armeijan univormuihin naamioituneet afgaanit muodostavat todellisen uhan ISAF -operaatiolle ja toisaalta myös menestyksekkään transition onnistumiselle. Jos nyt menestyksestä voidaan tässä yhteydessä mitenkään puhua.

Koepken mukaan sisäpiirihyökkäykset vahvistavat NATO-johtoisen ISAF -operaation sotilasstrategian ongelmallisuutta ja tuovat esiin sen menestyksen rajoitteellisuuden. Rajoitteellisuutta lisää myös kansainvälisten joukkojen kiire vetäytymiseen, jos ja kun transitio toteutetaan sille kohdistettuun määräaikaan, 2014 mennessä. Koepke korostaakin kommentaarissa tehokkaan ja professionaalisen turvallisuusjoukkojen muodostamisen vievän aikaa eikä transitiota tulisi kiiruhtaa. Tämän lisäksi Koepke muistuttaa, että turvallisuusjoukkojen kouluttamisessa tulisi painottaa laatua, ei määrää.

Huoli transition menestymismahdollisuuksista oli esillä useissa lähteissä myös NATO:n toukokuussa pitämän huippukokouksen jälkeen. Kuten blogini ensimmäisessä temaattisessa, joskin hyvin lyhyessä, postauksessa tuon esille; usko aikataulun mukaiseen etenemiseen on vahva. Tästä uskosta huolimatta, kuten International Crisis Groupin Senior Vice President, Mark Schneider videohaastattelussaan huomauttaa, on selvää, ettei Afganistan pysty ottamaan vastuuta omasta turvallisuudestaan. Eikä kasvava sisäpiirihyökkäysten määrä varmasti paranna menestymismahdollisuuksia.

Afganistanin nykyisyys ja tulevaisuus eivät kuitenkaan ole vain länsimaiden päänvaiva, sillä asia piinaa myös Kiinaa. Lähes 50 vuoden tauon jälkeen Kiina lähetti johtavan aseman poliitikon viralliselle valtiovierailulle Afganistaniin. Vierailulla ollut Zhou Yongkang totesi hyvien naapuruussuhteiden olevan yksi Kiinan ulkopolitiikan kulmakivistä ja että tuki Afganistanin kehitykselle tulee jatkumaan Kiinalle ominaiseen non-interference -tyylin, ilman vaatimuksia.

Transition määräajan lähestyessä useat ovat spekuloineet Kiinan Afganistan -intressejä, uskoen, että Kiina tulee vahvistamaan rooliaan transition jälkeisessä Afganistanissa. Afganistanin ollessa yksi Kiinan rajanaapureista, on luonnollista, että Kiinalla on merkittävät turvallisuusintressit alueen suhteen ja toisaalta oiva mahdollisuus rakentaa imagoaan ”vastuullisena, globaalina toimijana”. Kuitenkin, kuten People’s Daily artikkelissa todetaan, historiallisesti, Afganistan on ollut painajainen useille suurvalloille, myös siis Kiinalle.  

Transitiohuuman ylläpitäessä keskustelua Afganistanin tulevaisuudesta, en malta olla korostamatta mitä afgaaneille kuuluu. Siis niille, jotka yrittävät elää normaalia elämäänsä, jos sitä Suomesta käsin katsottuna voi edes normaaliksi laskea. Ei kovin hyvää, voin kertoa, sillä muun muassa The Guardian kirjoitti syyskuun alussa noin kolmanneksen afgaanilapsista kärsivän aliravitsemuksesta. Köyhyys on jättänyt monet avuttomiksi, kun ruokaa ei saa, eivätkä esim. kaikki äidit pysty tuottamaan äidinmaitoa. Aliravitsemus johtaakin huolestuttavan usein myös kuolemaan, kuten The Guardianin haastattelema äiti, Fatima kertoo nuorimmaisensa kuolleen aliravitsemukseen. Tästä näkökulmasta asiaa ei paranna transitiohuumassa myöskään se, että joukkojen vetäytymisen uskotaan lisäävän köyhyyttä.