I come in peace



Kuva: www.tntmagazine.com

EUobserver uutisoi tiistaina Saksan liittokansleri Angela Merkelin Kreikan matkasta otsikolla ”I come here as a friend”. En tiedä johtuuko vain minusta, mutta uutinen tuntuu siltä kuin Merkel olisi lähetetty Kreikkaan avaruudesta I come in peace -tyyppisellä sanomallaan. Uutisen mukaan useat kreikkalaiset syyttävät Saksan ajaman tiukan talouskurin pahentavan Kreikan tilannetta. Tämän johdosta kreikkalaisten epätoivo taloudellisen ahdinkonsa suhteen on saanut kreikkalaiset osoittamaan mieltään Ateenan kaduilla. Mielenosoituksissa on nähty myös natsilippuja, joiden osalta voisikin onnistua vetämään tietynlaisen, joskin ei niin rauhanomaisen, avaruusyhteyden. Ainakin jos on käynyt katsomassa loistavan hauskan IronSky -elokuvan.

 

Natsilipuista ja avaruusviittauksista huolimatta mielenosoitukset ja erityisesti väkivaltaiset mellakat kertovat merkittävästä turhautumisesta, josta konfliktien sosiaalipsykologisiin tekijöihin erikoistunut professori Ted Gurr kirjoitti jo 1970-luvulla klassikkoteoksessaan Why Men Rebel. Gurr selittää teoksessaan poliittisen väkivallan ilmentymistä ns. suhteellisen deprivaation mallilla, jonka mukaan ihmisten arvo-odotusten ja arvo kyvykkyyksien välinen ristiriitaisuus voi aiheuttaa mm. mellakointia. Tällöin siis ollaan tilanteessa, jossa ihmiset esimerkiksi ajattelevat heille kuuluvan enemmän kuin mitä he voivat saada. Tasapainon vallitessa ihmisillä olisi puolestaan elämässään ne hyödykkeet ja sellaiset olosuhteet, joihin hän kokee olevansa oikeutettu ja toisaalta, joita hän myös kykenee ylläpitämään. Deprivaation myötä syntyvä tyytymättömyys ei kuitenkaan yksistään aiheuta väkivaltaista käytöstä, sillä poliittisen väkivallan ilmentymiseen vaikuttavat myös odotusten ja kyvykkyyksien välisen ristiriitaisuuden intensiteetti sekä laajuus. Mitä intensiivisempi ristiriitaisuus on, sitä todennäköisemmin tyytymättömyys synnyttää väkivaltaa.

 

Deprivaatio -mallin ja Kreikan tämänhetkisten tapahtumien valossa on selvää, että kreikkalaiset haluavat enemmän kuin mitä heillä on. Tai siis vähintään sen tason, mitä heillä oli ennen talouskriisin alkua, sillä onhan ojanpohjalta palaaminen edes lähtötasoon jo kehitystä ylöspäin. Gurrin mukaan suhteellisen deprivaation malliin kuuluukin ominaisuutena myös se, että ihmiset usein odottavat tulevaisuudelta enemmän kuin mitä heillä nyt on. Tämä sikäli luonnollista, kun ajattelemme ihmisten olevan kehittyviä yksilöitä.

 

Ylitsepääsemätön turhautuminen ja mellakat talouskriisin myötävaikutuksesta eivät suinkaan ole mikään uusi ilmiö Kreikassa, sillä kreikkalaiset ovat mellakoineet hyvinkin väkivaltaisesti jo aikaisemmin tänä vuonna. Euromaiden kiristäessä nyörejään, ei ”tarkan markan” linjan jatkaminen tuone todennäköisesti helpotusta kreikkalaisten elämään ainakaan lähiaikoina. Varsinkin, kun Kreikka ei ole ainut talousongelmainen valtio EU:ssa. Mitä sitten muutoin mellakointeihin ja niiden jatkumisen todennäköisyyteen tulee, uhkaa jatkuvuudesta ei ainakaan vähennä yhtään se tosiseikka, että Kreikassa on huomattava määrä nuorisotyöttömyyttä. Eikä levottomuuksia ylipäätään vähennä myöskään se, että etenkin Ateenassa mellakoidaan myös muukalaisvihan voimalla.