Kehitys kehittyy ja muutos muuttuu. Vai miten se nyt oli...

Olen viimeaikoina miettinyt paljon mitä kehitys tarkoittaa. Kehitykseen liittyvässä keskustelussa, etenkin eurokriisin piinaamassa Euroopassa, kehitys tuodaan usein esiin taloudellisten mittarien kautta. Näistä keskeisimpänä ja suorastaan jumalaisen aseman saavuttaneena on bruttokansantuote (BKT). En kiistä BKT:n merkittävyyttä kotimaisen tuottavuuden ja suhdannevaihteluiden äänitorvena, mutta myönnän olevani hieman epäileväinen sen mahdista mittarina. Talouskasvua ihannoivassa maailmassa BKT:n keskeisyys on ymmärrettävää, mutta voisiko kehitykselle olla muitakin näkökulmia ja mittareita? Noh, onhan niitä!

Kun asiaa hieman tutkii, löytää yllättävän paljon ”vaihtoehtomittareita”. Tässä kohtaa ehkä hieman ärsyttää tuo sana vaihtoehto – ihan kuin kaikki muut mittarit edustaisivat jotain vähäpätöisempää – mutta menkööt tämän kerran.  Juha Mäkinen kirjoittaa tuoreimmassa Ulkopolitiikka –lehdessä (2/2012) kansainvälisistä hyvinvointimittareista. Niinpä juuri, ei taloudellisista vaan hyvinvoinnin mittareista, tuosta nousevasta trendisanasta, joka ei 2010-luvulla kaiu pelkästään lälläri-sektorissa pidettynä sanana. Mäkinen toteaakin artikkelissaan, että ’BKT-kritiikki ei ole vain radikaalien yhteiskuntafilosofien tai vaihtoehtohippien puhetta’. (Huomaa: sanalla vaihtoehto viitataan johonkin negatiiviseen. eikö olekin ärsyttävää?) BKT:n ongelma on, ettei se mittarina kerro mitään esim. kansalaisvapauksista, tulonjaon tasaisuudesta tai ympäristöstä. BKT:n hämäävyysilmiönä voisikin nostaa esiin valkoisen vallan aikaisen Etelä-Afrikan, jota mm. Martha Nussbaum (2011) käyttää esimerkkinä teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää?. Valkoisen vallan aikaan Etelä-Afrikka nousi vauraudellaan kehitystilastojen kärkeen vaikka samanaikaisesti valtio harjoitti äärimmäisen raakaa apartheid-politiikkaa.

Mutta mitä nämä ”vaihtoehtomittarit” sitten ovat? Tunnetuin näistä taitaa olla YK:n kehitysohjelman (UNDP) Inhimillisen kehityksen mittari, jossa mitataan terveyden, koulutuksen ja elinolojen tasoa. Mielenkiintoiseksi asian tekee näissä mittareissa se, että mittarista ja sen painotuksesta riippuen maiden järjestys vaihtelee merkittävästi. Kun esim. mittauksia tekee BKT:n sijaan vaikkapa New Economics Foundationin (2009) hyvinvoinnin ekotehokkuutta korostavalla Onnellinen planeetta-indeksillä (HPI), löytyy kärkisijoille Costa Rica, Dominikaaninen tasavalta ja Jamaika.

Itse taidan talouskasvun ja BKT:n vaihtoehtosektorista lämmetä eniten onnellisuustutkimuksen esiinmarssille. Suomikin kun kunniakkaasti listautui YK:n tilaamassa onnellisuustutkimuksessa huumorintäyteisten tanskalaisten jälkeen maailman toiseksi onnellisimmaksi maaksi. Siitäkin huolimatta, että olemme vahvasti yrittäneet ylläpitää jörö-imagoamme maailman masentuneimpana maana. Onnellisuus ei luonnollisesti ole mikään uusi keksintö, vaikka mittarina sitä ei ehkä ole tuotu aikaisemmin esille. Mutta hyvähän se on onneakin mitata, koska onnellisen on hyvä olla eikä onnellisuutta voi (tavallaan) ostaa. Siitähän kun elämässä kuitenkin on kysymys. Onnesta.

Nyt kun onnistuin jollain menestyksellä saamaan aasinsillan BKT:sta onnellisuuteen, on ikävästi todettava, että minua häiritsee myös onnellisuusmittausten lähtökohdat. Oli kyse sitten BKT:sta, Onnellisesta planeetasta tai mistä tahansa onnellisuuteen viittavasta ja hyvinvointia mittaavasta indeksistä, on niiden perimmäinen filosofia mitattavan asian kasvussa. Voiko maailmasta koskaan tulla paikkaa, jossa kaikki olisivat onnellisuustutkimusten ja ekologisuusmittareiden ykkössijalla? Ja toisaalta, mitä onnellisuuteen tulee, niin kyllähän se talouskasvukin on jonkun onnelliseksi tehnyt. Ainakin jos kysyy siltä yhdeltä prosentilta amerikkalaisista, jotka saivat ”kunniakseen” jopa telttakylällisen ihmisiä Occupy Wall Street- hengessä. Tämä luonnollisesti ei täytä mitään oikeudenmukaisuusvaatimuksia saati lisää onnentunnetta niiden 99 prosentin keskuudessa.

En väitä, että elämänlaadun parantaminen taloudellisin keinoin olisi pelkästään huono asia, mutta miksi meidän pitäisi kasvaa joka asiassa? Nyt joku ehkä luulee, että seuraavaksi julistaudun downshiftaajaksi ja pistän vihreän degrowth-paidan päälle, mutta ehei. Degrowth-ideologiaankin edellytetään, että ihmisellä on jo jotain, mistä voi luopua. Tällöin on siis täytynyt ensin kasvaa, jotta voi mm. kulutushysterian lopettamiseksi ryhtyä ottamaan rennommin.

Lopputuloksena kehityksestä jää vain hämmennys. Minulla ei ole mitään käsitystä mitä kehitys on.