Mark Tran kirjoitti viime viikolla The Guardianin Poverty Matters -blogissa Somaliaa riepottelevasta nälänhädästä. Tranin haastattelemien tahojen mukaan nälänhätään ja laajemmin ruokaturvaan (food security) vastaamiseksi tulisi luoda paremmat varoitusjärjestelmät. Tällä estettäisiin Somalian kaltaisten ongelmien ajautuminen kokonaisvaltaiseen kriisiin. Vaikka FAO:n lanseeraama varoitusjärjestelmä on jo olemassa, se ei ole tuottanut tulosta nopean reagoinnin puuttuessa.
Ruokaturva on selkeästi teema, jonka onnistuminen edellyttää ajan hermoilla olevaa poliittista päätöksentekoa. Ruokaturvan pääteemoina voisi päätöksenteon lähtökohdiksi nimetä kestävyyden ja vastuullisuuden, joiden merkitys näkyy vahvasti FAO:n (2011) ruokaturvaa käsittelevässä raportissa. Raportin mukaan esim. ruoan hintojen epävakaisuutta voitaisiin vähentää Traninkin esiin nostamalla, ennakoivalla politiikalla. Ennakoiva politiikka ei kuitenkaan sellaisenaan yksin riitä, sillä epävakaisuuden eliminoiminen edellyttää myös yksityissektorin vahvaa osallistumista. Raportti korostaa lisäksi sijoitusvarallisuuden keskeistä merkitystä maatalouden kehitykselle, erityisesti tuotantokyvyn lisäämisen näkökulmasta. Tämän näkemyksen myötä myös viljelijät saisivat taloudellista hyötyä ja ruoan hinta tulisi kohtuullisemmaksi kuluttajille ja etenkin köyhille.
Vastuullinen sijoitustoiminta on globaalina toimintaelementtinä vahvasti kehitysavun ytimessä. Vaikka Helsingin Sanomat uutisoikin eilen talouskriisin vähentäneen EU-maiden antamaa kehitysapua, on kehitysavun suhteen nähty myös kasvua 2000-luvun aikana. Valitettavana totuutena tosin määrärahojen kasvun taustatekijöiden suhteen on oltava kriittinen, sillä esim. Yhdysvallat käyttävät kehitysapua terrorismin vastaisen taistelun välineenä. Yhdysvallat on 2000-luvulla kasvattanut merkittävästi mm. Irakiin ja Afganistaniin kohdistamansa kehitysavun määrää, joka kertoo vastuullisuuden sijaan enemmän Yhdysvaltojen kansallisista intresseistä.
Yhdysvaltojen lisäksi myös muiden lahjoittajamaiden kansallisten intressien keskeisyydestä kertoo myös se, että apua kohdennetaan muutoinkin konfliktialueille kansainvälisen turvallisuuden nimissä. Siitäkin huolimatta, että muilla, ei-konfliktialueilla, olisi yhtä vakavat ruokaturvaan ja ravintoon liittyvät ongelmat. Tässä kohtaa pystyykin astumaan taas jonkinlaiseen ”kehitysdilemmaan” – kenelle kehitystä oikeastaan tehdään?
Kuluttajan valinta
Kestävyyden ja vastuullisuuden nimissä puhutaan paljon myös orgaanisen ja lähiruoan suosimisesta ja siitä, kuinka reilun kaupan tuotteet parantavat ruokaturvaa. Tosiasiassa reilun kaupan-järjestelmä voidaan nähdä kuitenkin osaltaan teknisesti hyvin monimutkaisina ja siksi liian haastavana etenkin pienviljelyn ja kehitysmaiden kannalta. Täten siis toisinaan epäreiluna kauppana.
Lappén (2011) korostaa Maailman tila 2011-teokseen kirjoittamassa artikkelissaan, että yksittäinen kuluttaja voi ruokavallinnoilla tukea ilmastonmuutoksen torjuntaa. Kuluttaja voi siis suosia lähiruokaa, valita kestävän maatalouden tuotteita ja esimerkiksi luopua teollisten eläinkasvattamoiden liha- ja maitotuotteista.
Valinnat ovat toki tärkeitä, mutta orgaaniseen ja lähiruokaan liittyy myös huomattavasti käytännön haasteita. Jos esim. lähiruoan suosiminen olisi kaikissa tapauksissa ekologisesti ja taloudellisesti järkevin vaihtoehto, sehän olisi luultavasti jo huomattavasti vallitsevampi käytäntö. Eikö? Lähiruoan tavoin orgaaniset tuotteet löytäisivät todennäköisesti itsensä kuluttajan ostoskoriin useammin, jos ne olisivat hinnaltaan edullisempia. Nyt orgaaninen ruoka, mm. sen tuotannosta muodostuvan korkeamman hinnan vuoksi, tuntuu jopa muodostuneen pikemminkin ylemmän keskiluokan statuksenkohottajaksi eikä sen perimmäisenä perusteena ostoshetkellä ole pelkästään huoli ympäristön tulevaisuudesta.
Pienistäkin askelista on toki hyötyä, mutta nykyisistä kulutustottumuksista on hyvin haastavaa siirtyä esim. kokonaisvaltaiseen lähiruoan suosimiseen. Kuinka moni meistä olisi esim. valmis luopumaan aamukahvistaan? Lisäksi, onko orgaanisesti tuotetuista kulutushyödykkeistä mitään hyötyä, kun turhaa energiaa kuluu kaukomailta kuljetusten järjestämiseen? Kärjistettynä esimerkkinä, jos lähituotannon ja orgaanisen viljelyn nimissä kahvipapua alettaisiin viljellä vaikkapa Turussa, veikkaan sen kummemmin asiaa tutkimatta, että sen kahvin ekologisesta jalanjäljestä muodostuisi täysin kestämätön. Ja hintaa Turussa tuotetulle kahvipaketille en edes uskalla lähteä arvaamaan. "Onneksi" minun kahvipapuni on raahattu Etiopiasta.
Lappé, Anna (2011). Ilmastonmuutokseen varautuva maatalous – Ilmastokriisi ruokalautasella. Teoksessa Worldwatch Institute (2011). Maailman tila 2011: kuinka maailma ruokitaan: raportti kehityksestä kohti kestävää yhteiskuntaa. suom. E.-L. Hallanaro & K. Pitkänen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti