Olen aina uskonut siihen, että kulttuurien ja erilaisuuden ymmärtämistä edesauttaa kohtaamiset paikan päällä. Sain jälleen todistaa uskomukseni todeksi viettäessäni edelliset kolme viikkoa Kiinassa, Shanghaissa. Suomessa ollessa on lähes mahdotonta välttyä kuulemasta uutisia esimerkiksi Kiinan ihmisoikeusrikkomuksista – vapaudenriistoista, sensuroinnista ja erittäin kontrolloidusta yhteyskunnasta. Negatiivisista asioista. Paikanpäälle mentäessä kuitenkin havaitsee, että Kiina on myös paljon muuta ja jossain määrin jopa aivan jotain muuta. Jo pelkästään maantieteellisen kokonsa ja väestön määrän myötä Kiinaa voisi kuvailla kirjaimellisesti omana maailmanaan. Toki ihmisoikeusrikkomukset ovat vakava asia, mutta yhden puolueen vallasta ja yhden Kiinan ajattelusta huolimatta Kiina on kuitenkin monen tekijän summa.
Oman maailmansa Kiinaan tekee myös Shanghai, jossa Kiinaksi alueen tunnistaa melkeinpä vain kielen, ihmisten ulkonäön ja ruoan kautta. Omaksi harmikseni en matkani aikana päässyt tutustumaan muihin provinsseihin, enkä etenkään maaseutunäkymään, jossa todennäköisyys perinteisen kiinalaisen kulttuurin kohtaamiselle on varmasti suurempi. Jos kuitenkin jotain tuntemuksia voisi matkani antimena Kiinasta tiivistää kolmeen sanaan (vähintäänkin hämmentävän sylkemis-, pieremis- ja pyjama-kulttuurin lisäksi), olisivat nämä sanat kapitalismi, kasvu ja valmistustalous.
Kapitalismi. Kiinalaisen käsityksen kommunismista tekee erittäin mielenkiintoiseksi se, että Kiina on samanaikaisesti sekä kontrollivaltaa korostava sosialismin kehto että liberaalin markkinatalouden pyhättö. Jos esimerkiksi Shanghaita tarkastelee pelkästään sen ulkonäkönsä puolesta, ovat 1980-luvun talousreformin myötä nousseet liberaalin markkinatalouden ”temppelit”, lasiseinäiset pilvenpiirtäjät, ottaneet Shanghain täysin haltuunsa. Shanghaissa sijaitseva Pudongin alue onkin oiva esimerkki siitä vauhdista, jolla kapitalismi on vallanut Shanghain viimeisen 20 vuoden aikana. (Kuvan yläosa on otettu Pudongin alueesta 1990- luvulla ja kuvan alaosassa samainen näkymä vuodelta 2010.)
Kaupunkinäkymän lisäksi kapitalistiset pyrkimykset korostuvat katukuvassa materialistisen yhteiskunnan nousuna, jossa statusta tunnutaan hakevan luksusmuodin, hienojen autojen ja kalliiden ravintoloiden turvin. Vakaan talouden ja nopean kehityksen myötä kasvaneesta Shanghaista ei voi jäädä huomiotta ulkomaisten investointien voima.
Kasvu. Pilvenpiirtäjistä koostuvaa kaupunki-imagoa myötäillen kiinalaiset vaikuttavat olevan äärimmäisen ylpeitä taloudestaan, joka BKT:na mitattuna maailman toiseksi vahvin, heti Yhdysvaltojen jälkeen. Kasvu on itseisarvo, johon Kiinassa tunnutaan pyrkivän keinolla millä hyvänsä. Eurooppaan verrattuna kasvu ja talouden tasapaino ovat Kiinassa jossain määrin toki täysin aiheellinen ylpeydenaihe, sillä onhan Kiinan talous huomattavasti vakaampi.
Talouden toimivuutta ja kasvua varjostaa kuitenkin se seikka, että Kiina on osaltaan vain yksi suuri tehdas. Talouskasvu ei luo Kiinassa hyvinvointia vaan pikemminkin korostaa eriarvoisuutta, hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja lisää kaupunkien ja maaseudun välillä olevaa kuilua. On toki huomattava, että Kiinan talous on ”nouseva voima”, eikä nopea talouskasvu muunnu hyvinvoinniksi kuin vasta pitkällä tähtäimellä. Tämän voi havaita mm. siitä faktasta, että Kiina on BKT-sijoituksestaan huolimatta sijalla 101 Inhimillisen kehityksen indeksissä.
Valmistustalous. Tehdas-ajatteluun liittyen olen usein pohtinut miksi kiinalaiset toimivat merkittävästä älykkyyspotentiaalistaan huolimatta mieluummin länsimaiden tehtaina ja osaltaan vain kopioivat innovoinnin sijaan jo keksittyjä tuotteita. Etenkin Shanghaista katsottuna, Kiinaa tuntuu ajavan vahva halu modernisoitumiseen, mutta modernisoituminen toteutetaan uuden luomisen sijaan halpatyövoimaa ja nopeaa hyötyä korostavalla valmistustaloudella.
Pohtiessani syitä innovaatiohalukkuuden puuttumiseen havaitsin koko kiinalaisen koulutusjärjestelmän perustuvan tenttaamiskulttuurin. Sen sijaan että kouluissa suosittaisiin kriittistä ajattelua ja innovaatiotaitoja kehittäviä aineita, koko järjestelmä on rakennettu ulkoa muistamisen ja pistokoekulttuurin viitekehykseen. Tästä näkökulmasta on ehkä jokseenkin helpompi ymmärtää mistä kiinalainen, omasta näkökulmasta epälooginen, yhtälö ”älykkäät, paljon tietoa omaavat, ihmiset - innovaatiokyvyttömyys” syntyy.
Mielenkiintoista näiden seikkojen ohella on myös se, että mitä enemmän Kiinaa pohtii sitä enemmän tunnun myös tulevan kriittisemmäksi länsimaita ja länsimaista demokratia-ajattelua kohtaan. Yhdysvaltoja ja Eurooppaa kopioivassa Shanghaissa on mielestäni suorastaan surullista huomata kiinalaisen kulttuurin katoaminen, ainakin kaupunkinäkymän osalta. Toki kulttuuri on paljon muutakin kuin vain rakennuksia ja muuta materiaa, mutta esimerkiksi arkkitehtuurin ja kansainvälisten vaatebrändien mukana myydään aina myös ajatus elämäntyylistä.
Demokratia-ajattelun ja Kiinan alituisen kritisoinnin osalta tuntuu puolestaan siltä, että länsimainen demokratia(pakko)vienti on vähintäänkin yhtä ”kiinalainen” järjestelmä kuin tiukat kommunistiset vaatimukset. Liberaalit demokratiatkin kun ovat omasta mielestään ainut ja paras valtiomalli. Tosin Kiinasta poiketen, liberaalit demokratiat eivät sulata vaihtoehtoisia valtiomalleja vaan edellyttävät, että koko maailmasta tulisi samankaltainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti