Uskon asia

Minut on kastettu lapsena, mutta en enää kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Enkä sen kummemmin mihinkään muuhunkaan uskontokuntaan. Ja ehkä hyvä niin. Olisin nimittäin varmasti esimerkiksi todella surkea muslimi, sillä en pystyisi mitenkään pidättäytymään alkoholin kulutuksesta. Punaviini on ihana asia. Tässä yhteydessä jopa Jumalan lahja. Kuitenkin, olin minä hyvä tai huono uskovainen ja mitä mieltä tahansa, uskonnoilla on väliä.

Kävin viime vuonna Rhodesin yliopistossa, Etelä-Afrikassa Lähi-idän politiikkaa koskevaa kurssia, jossa pohdimme erityisesti Israelin ja Palestiinan välillä olevan ikuisuuksia jatkuneen selkkauksen uskonnollisia ulottuvuuksia. Kuten kaikki Raamatun lukeneet pikku pallerot (itse ala-asteella yksi sellaisista) muistavat, pensas syttyi palamaan, Jumala ilmestyi Moosekselle, Mooses sai kymmenen käskyä ja kutsun mennä vapauttamaan israelilaiset pois orjuudesta Egyptistä. Sitten Mooses reippaana miehenä haki israelilaiset pois Egyptistä ja toi heidät Jumalan johdattamana (taisi siinä valtameretkin erkaantua) Luvattuun/Pyhään maahan, jota alueena nykyään kutsutaan Israeliksi. Muuten ihan hieno tarina, mutta tämä Pyhä maa on todellisuudessa Palestiina, jossa palestiinalaiset olivat olleet jo vuosisatojen ajan.

Tarinanpohtimisen ja sen, kenellä todellisuudessa on oikeus kyseiseen maahan, lisäksi Israel-Palestiina konfliktin uskonnollisista ulottuvuuksista puhuttaessa on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista pohtia miksi ja miten uskonnolla luodaan todellisuuksia. Tämän todellisuuksien luomisen suhteen mielekästä, ainakin omasta mielestäni, on myös pohtia sitä, miten ihmiset ovat alun perin valikoituneet juuri jonkun tietyn uskonnon seuraajiksi ja miten ihmiset sisäistävät uskonnon elämänopikseen. Usein tuntuu siltä, että uskonnolla pyritään pikemminkin selittämään tiettyjä ilmiötä sen sijaan, että ymmärrettäisiin niitä tuntoja, tunteita yms. mitä ihmisen ja uskonnon välille syntyy. Toisin sanoen, on kaiketi helpompi ottaa uskonto ”faktapakettina” vastaamaan mitä – kysymykseen kuin subjektiivisina kokemuksina pohtimaan miksi.

Tähän mitä–miksi- pohdintaan liittyen uskonnosta puhutaan usein ns. selittämisen näkökulmasta. Scott Atran kirjoittaakin asiaan liittyen Foreign Policyssa julkaisemassa artikkelissaan God and the Ivory Tower, kuinka yhteiskuntatieteilijät ovat keskittyneet tutkimaan laajalti uskonnollisten käytäntöjen yhteyttä talouteen, sosiaaliseen elämään ja politiikkaan, mutta vain hyvin vähän esim. uskon psykologista rakennetta. Tämän ymmärtämiseen tähtäävän tutkimuksen puute on Atranin mukaan ongelma siksi, että uskon psykologinen rakenne määrittää sen, miten uskonto muuttuu tietyksi käyttäytymismalliksi.

Mitä merkitystä uskon ymmärtämisellä sitten on? Oli kyse uskonnosta tai mistä tahansa maailmankatsomuksellisesta suuntauksesta, sodat syttyvät ylitsepääsemättömistä näkemyseroista. Eroista, joista emme pysty neuvottelemaan. Vaikka uskonnollisuus esim. Suomessa ei ole nykyään enää niin voimakkaassa roolissa, uskonnot globaalilla tasolla ovat merkittäviä erottelun tekijöitä. Tämä erottelu on toki olemassa Suomessakin ainakin ideologisessa mielessä, sillä osaahan jokainen tunnistaa eri uskontokunnat ja niiden eroavaisuudet ainakin jollain tasolla. Ja onhan suomalainen yhteiskuntakin rakentunut aikoinaan kristillisinä pidetyille arvoille, samoin kuten muut eurooppalaiset valtiot. Erottelun tunnistamiseen liittyen on kuitenkin hyvä muistaa, ettei erot itsessään tarkoita sitä että myös niihin liittyvät erimielisyydet johtaisi aina ja yksiselitteisesti väkivaltaan.

Uskonnon selittämisen kannalta keskeistä on uskon koossapitävä voima. Atran nostaa artikkelissaan esiin antropologi Richard Sosisin tutkimukset, jossa ryhmä tutkijoita selvitti yhteisöjen koossapysymisen mahdollisuuksia. Näiden tutkimusten mukaan ihmiset pysyvät yhdessä todennäköisemmin uskonnollisen kuin jonkin maalliseen ideologiaan (esim. sosialismiin) perustuvan aatteen voimasta. Tämä siksi, että uskonnon yliluonnollisuus on muuttumaton fakta kun taas maalliset ideologiat perustuvat rationaalisuuteen ja ovat täten herkkiä olosuhdemuutoksille. Tämän vuoksi Atranin mukaan myös maalliset valtiot ja ylikansalliset liikkeet sisältävät usein vähintään puoliuskonnollisia rituaaleja ja uskomuksia. Koossapysymisen ja sen, että olisimme valmiita epärationaalisiin uhrauksiin kollektiivisten toimien, kuten sodan tähden. Toisinaan tämän logiikan voisi kaiketi tunnistaa vaikkapa käsityksenä isänmaallisuudesta.  Ja sama logiikka pätee valtioiden lisäksi luonnollisesti myös kapinallisjoukkojen, vallankumoustaistelijoiden ja terroristi – liikkeiden toimintaan.

Vaikka uskonto tunnutaan asettavan merkittäväksi erottelun tekijäksi, Atran muistuttaa, että vain huomattavan vähän sotia on syttynyt nimenomaan uskonnollisten erojen vuoksi. Tosin, kun sota on syttynyt, uskonto ja sen sisältämät arvot saattavat nousta hyvinkin merkittävään rooliin. Kun sodan osapuolien intressit perustellaan uskonnollisten ja hengellisten arvojen mukaan, konflikti saattaa kestää vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Onhan kyse yliluonnollisista faktoista, joista ei ole neuvotteluvaraa. Näiden faktojen lisäksi myös maallisista asioista voi muodostua pyhiä asioita, joista ei myöskään voida joustaa. Tämäntyyppinen ilmiö on kuin oppikirjasta, kun tarkastelemme Israelia ja Palestiinaa.  

Palatakseni eurooppalaisten kristillisyyteen luin maanantaina EUobserverin artikkelin ’Everybody thinks Europe is a Christian continent'. Artikkelissa tuodaan henkilöhaastattelujen myötä esiin näkemys, että Eurooppa ei ole muslimialue vaan kristittyjen pyhättö ja että esim. Turkin EU-jäsenyyden esteenä on osaltaan islamfobia. Lisäksi haastateltavat korostavat kristittyjen näkökulmasta Islamin lisäävän terrorismia ja alistavan naista, joka erityisesti Turkin suhteen luo sille epäoikeudenmukaisen imagon. EUobserverin haastattelema Metin Balci toteaakin haastattelussaan "Whoever thinks this [Islam breeds terrorism and puts down women.] should read more history ... It is not fair to take Iran or Saudi Arabia as the example of all Islam or of all Arab lands." luoden kuitenkin taidokkaasti itse terrorismin ja naisen alistamiseen viittaavan yhteyden islaminuskoon. Tosin vain näiden valtioiden viitekehyksessä.

Nimenomaan islaminuskoon yhdistetty väkivallan ja naisen alistamisen diskurssi on kuitenkin vertailussa kristinuskoon hyvinkin mielenkiintoinen. Tällä logiikalla vaikuttaisi osaltaan siltä, etteivät kristityt sortuisi tai olisi sortuneet koskaan kyseenalaisiin väkivallantekoihin ja ettei naisten aseman suhteen olisi mitään parannettavaa. Jos siis on kristitty. Ymmärtämisen ja selittämisen yrityksestä huolimatta, hämmentäväksi jää kuitenkin se mikä sitten islaminuskossa ja muslimeissa pelottaa. Syntyykö pelko siitä että emme tosiaan ymmärrä heitä vai siitä, että emme edes halua ymmärtää. Ja onko mahdollista, että muslimit eivät halua ymmärtää kristittyjä? Mene ja tiedä. Tämän osalta voisi varmaan joku poliitikko lanseerata uudenlaisen ”vastakkainasettelun aika on ohi” –kampanjan.