Kehitysyhteistyöllä tuntuu olevan käsitteenä yleisesti melko positiivinen kaiku, sillä kehitysyhteistyö nähdään usein osoituksena solidaarisuudesta ja vastuullisuudesta. Tästä positiivisesta "hyväntekijän" kaiusta huolimatta kehitysyhteistyö voidaan nähdä myös välineenä jolla toteutetaan lahjoittajamaiden kansallisia intressejä. Välineeksi kehitysyhteistyö on muodostunut erityisesti turvallisuuden ja kehityksen yhteen linkittämisen myötä, joka viitekehyksenä on saanut huomattavasti jalansijaa erityisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ajatus turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä konkretisoitui laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti 1990-luvun puolenvälin aikaan lanseeratun inhimillisen turvallisuuden ja inhimillisen kehityksen käsitteiden myötä. Myöhemmin, ajatus turvallisuuden ja kehityksen välisestiä yhteydestä otti uutta vauhtia syyskuun 11.päivän tapahtumien jälkeen.
Turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteinen asia, sillä jo pelkästään turvallisuus ja kehitys itsenäisinä käsitteinä voidaan ymmärtää monin eri tavoin. Puhuttaessa esimerkiksi konfliktivaltioiden turvallisuustilanteesta ja kehityksen tasosta voidaan turvallisuus-kehitys-yhteyttä tarkastella vaikkapa köyhyyden ja aseellisten konfliktien välisen yhteyden näkökulmasta. Juhani Koponen (2010) kirjoittaa artikkelissaan The security-development nexus, state fragility and state building köyhyyden ja aseellisten konfliktien näyttävän ensisilmäyksellä kulkevan käsi kädessä. Maat, jotka sijoittuvat BKT- listauksessa huonoiten ovat myös vakavassa konfliktitilassa: Somalia, Afganistan, Sierra Leone, jne. Asian syvällisempi tarkastelu nostaa kuitenkin kysymyksen, onko köyhyys näissä tapauksissa konfliktin syy vai seuraus.
BKT-listauksen kautta pohdittava yhteys ei myöskään anna kovin pitävää kuvaa, sillä konflikteissa on osallisena taloudellisesti eritasoisia valtioita. Koponen korostaakin, että korkean BKT:n maat saattavat olla osallisia konflikteissa, vaikka konflikti olisi käynnissä maantieteellisesti kaukana ja BTK-tasoltaan köyhässä maassa. Köyhyyden poistaminen ei myöskään johda yksistään, saati suoraan, parantuneeseen turvallisuustilanteeseen tai ehkäise väkivaltaisen konfliktin syntyä. Köyhyyden poistaminen, siis taloudellinen kasvu, saattaa kestävän rauhan muodostumisen sijaan johtaa kestämättömiin odotuksiin tai kasvun hyötyjen epätasaiseen jakautumiseen[1].
Köyhyys on usein myös linkitetty terrorismiin, joskin tämä yhteys on yhtä monimutkainen kuin yhteys köyhyyden ja aseellisten konfliktien välillä. Koposen mukaan tälle yhteydelle ei ole tarpeeksi vahvaa empiiristä näyttöä, sillä tunnetuimmankin terroristijärjestön, Al-Qaidan, osalta voidaan vain arvioida missä määrin köyhyys on ajanut ihmisiä värväytymään mukaan sen toimintaan.[2] Terrorismi kuitenkin tunnutaan ujutettavan melko helposti länsimaiden kehitysyhteistyölinjauksiin. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Afganistanin ja Pakistanin alueellisen tasapainottamisstrategian (Afghanistan and Pakistan Regional Stabilization Strategy, APRSS) mukaan taloudellinen tuki, josta erityisesti maatalouden kehitys ja työpaikkojen luonti ovat keskeisessä asemassa Talibanin ja sitä kautta nousevan turvallisuusuhkan eliminoinnissa. Toki tässä yhteydessä kehitystä ajaa köyhyyden poistamista enemmän tavoite Afganistanin huumetalouden kitkemiseksi. Samaa kehitysajattelun linjaa jatkaen strategiassa korostetaan Pakistanin ja Afganistanin kehityksen olevan keskeistä ennen kaikkea Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopoliittisille intresseille. Tähän uhkakuvaan kietoutuu vahvasti se seikka, että Pakistanin katsotaan tarjoavan turvasijan terroristijärjestöille. Sama laulu terrorismin suhteen nousee esiin myös Euroopan komission Afganistan – strategiassa, jossa yksiselitteisesti todetaan ”EU:n Afganistan-politiikan olevan osa laajempaa sitoutumista terrorismin vastaiseen sotaan”.
Kehitysyhteistyön käyttäminen turvallisuudentuottamisen välineenä ei toki ole mikään uusi asia Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöpolitiikassa. Palatakseni vielä Koposen tekstiin, Koponen nostaa esiin keskeisenä esimerkkinä presidentti Harry Trumanin, vuonna 1949 esittämän ”Point Four Programin”. Tätä ohjelmaa koskevassa puheessaan Truman korostaa kehitystyön olevan paremmin toimeentulevien velvollisuus, sillä köyhyys on uhka niin köyhille itselleen kuin paremmin toimeentulevalle maailmalle. Trumanin myöhemmissä puheissa kehitystyöhön liittyen korostuu Trumanin perimmäinen tarkoitus hyödyntää kehitysyhteistyötä ns. taistelussa kommunismin leviämistä vastaan. Kehitysyhteistyö toimi täten, toki muiden välineiden rinnalla, yhtenä keskeisenä kylmän sodan työkaluna. [3]
Koposen esittämien näkemysten lisäksi myös Maria Stern ja Joakim Öjendal (2010) ovat osallistuneet turvallisuuden ja kehityksen välistä yhteyttä määrittelevään keskusteluun. Stern & Öjendal kirjoittavat Security Dialoguessa julkaistussa artikkelissaan turvallisuuden ja kehityksen välisen yhteyden olevan yleinen normi ja lähtökohta kansallisissa ja globaaleissa politiikoissa. Tästä yhteydestä on tullut yleisesti hyväksytty viitekehys, jonka avulla pyritään vastaamaan tämän päivän moniulotteisiin haasteisiin. Artikkelin keskeisenä teemana, Stern ja Öjendal huomauttavat kuitenkin että sillä, kuinka ymmärrämme tämän yhteyden ja mistä lähtökohdista, on huomattava merkitys. Terrorismi nousee tässäkin suhteessa keskeiselle jalustalle, sillä turvallisuus liitetään usein kehityksen ja köyhyyden poistamisen nimissä esimerkiksi globaaliin terrorismin vastaiseen taisteluun ja YK:n vuosituhattavoitteet puolestaan tarjoavat kehyksen rauhalle ja turvallisuudelle.[4]
Ymmärtääksemme mistä kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys syntyy, Stern ja Öjendal esittävät kuusi eri narratiivia tämän yhteyden ymmärtämiselle. Nämä kertomukset tuovat esiin mistä turvallisuudessa tai kehityksessä on kysymys, ketä se koskee, ketkä kuuluvat sen viiteryhmään, ketkä ovat toimijoita, mikä on sen resepti toiminnalle ja mitkä ovat sen toivotut lopputulokset. Kertomukset jakautuvat kuuteen kategoriaan seuraavasti: 1) kehitys/turvallisuus modernina, teleologisena kertomuksena, 2) kehitys/turvallisuus laajana, syventyvänä ja inhimillisenä kertomuksena, 3) kehitys/turvallisuus umpikujana tai mahdottomuutena, 4) post-kehitys/turvallisuus, 5) kehitys/turvallisuus hallinnoinnin tekniikkana sekä 6) kehitys/turvallisuus globalisoituna ilmiönä.[5] Näistä mielenkiintoisimpana Stern & Öjendal määrittelevät käsityksen turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä globaalina ilmiönä. Yhteys globaalina ilmiönä myötäilee turvallisuuden ja kehityksen laajan ja inhimillisen narratiivin periaatteita, joskin tuoden siihen globalisaation ontologian. Tämän mukaisesti turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys toimii ”oppaana” globaaleihin ilmiöihin ja haasteisiin vastaamisessa, kuten globaaliin ilmastonmuutokseen ja ruokaturvan haasteisiin vastaamisessa. Näiden lisäksi yhteys on keskeisessä asemassa myös globaalien uhkien ja riskien, kuten väkivaltaisten konfliktien ja terrorismin, ehkäisemisen ja eliminoimisen suhteen.[6]
Eri määrittelyistä huolimatta Stern & Öjendal korostavat yhteyden olevan moniulotteinen eikä yhtä määritelmää sen merkityksestä voida tehdä. Yhteys voidaan kuitenkin nähdä kokonaisvaltaisena ja tunnustettuna narratiivina, jonka nimissä turvallisuuden ja kehityksen välistä yhteyttä voidaan tavoitella usein eri keinoin.[7] Yhteyden kokonaisvaltaisuus ja laaja tunnustus nousee esiin myös Björn Hettnen (2010) samaisessa Security Dialoguen teemanumerossa julkaisemassa artikkelissa. Hettnen mukaan turvallisuuden ja kehityksen välinen yhteys voidaan havaita useassa eri yhteydessä niin politiikoissa, empiirisesti, teoreettisesti kuin diskursiivisesti. Hettne korostaa, että erityisesti kehitysavun suhteen turvallisuus- ja kehityspolitiikat voidaan nähdä hyvinkin selvästi yhtyeenkietoutuneena. Esimerkiksi tarkastellessa väkivaltaisia konflikteja empiiristen havaintojen suhteen turvallisuudella ja kehityksellä on selvä toisiaan muokkaava yhteys, sillä konfliktin myötä muodostuvan turvattomuuden voidaan nähdä muodostavan merkittäviä kehityskustannuksia. Kehityksellä puolestaan voidaan nähdä vähintään epäsuorasti olevan vaikutus konfliktin ennaltaehkäisyyn tai/ja sen eliminoimiseen. Konfliktin eliminoimisesta Hettne käyttää termiä ”provention”.[8]
Kehityksen ja turvallisuuden välisen yhteyden osalta Hettne pyrkii yhteyden historiakehityksen kautta tuomaan esiin myös yhteyden tulevaisuudennäkymät. Näkymät, joiden suhteen Hettne pohtii onko interventionalistinen kehitysajattelu palaamassa syrjäyttääkseen markkinalähtöiseen ideologiaan nojaavaan globalisaation. Tältä osin Hettne pyrkii selvittämään onko kansainvälinen järjestelmä siirtymässä uudenlaiseen globaaliin kehitykseen ja sen myötä kestävään turvallisuuteen.[9] Hän perustaa ajatuksensa neoliberalistisen globalisaation syrjäytymisestä kollektiivisen globaalin johtajuuden puutteeseen. Tämän myötä johtajuuden puute kriisivetoisessa maailmassa pitää yllä globaalin taantuman uhkaa, ympäristön rasitusta, köyhyyttä, sortuvia valtioita ja pakolaiskriisien eskaloitumista. Hettnen mukaan on selvää, että nämä haasteet edellyttävät tehokkaampaan globaalin hallinnon järjestelmään, joka voidaan luoda vain luomalla uusi käsitys turvallisuuden ja kehityksen välisestä yhteydestä. Tämän uuden yhteyden tulee kestää meneillään olevat muutokset mutta samalla myös luoda työkaluja vastaamaan tämän hetken haasteisiin.[10]
Kuten edellä todettua, yhtä määritelmää turvallisuuden ja kehityksen yhteydestä ei voida tehdä. Mikä kuitenkin tuntuu olevan näiden lähteiden valossa selvää, on se, että kehitysyhteistyössä on kyse paljosta muustakin kuin hyväntekemistä, solidaarisuudesta ja vastuullisuudesta. Pohtiessa esimerkiksi Afganistanissa toimivien valtioiden motiiveja, tuntuu solidaarisuuden sijaan päällimmäisenä olevan toimijoiden oma turvallisuus ja muut ulkopoliittiset intressit. Lisäksi pohdittaessa Hettnen esittämiä ajatuksia uudenlaisesta globaalin hallinnon järjestelmästä on jokseenkin vaikea kuvitella sellaista valtapoliittista muutosta, jossa valta hallinnoinnista jakautuisi suurvalta-asetelman sijaan tasa-arvoisesti. Tämän myötä myös turvallisuus-kehitys-yhteys -käsitteen elämää ohjaa jatkossakin, ja ehkä jopa nykyistä enemmän, suurvaltojen intressit.
Lähteet:
Hettne, Björn. (2010) Development and Security: Origins and Future. Security Dialogue. Vol. 41(1): 31–52.
Koponen, Juhani. (2010) The security-development nexus, state fragility and state building. Teoksessa Alava, Henni (ed.) Exploringthe Security-Development Nexus. Perspectives from Nepal, Northern Uganda and’Sugango’. Erweko Painotuote. Helsinki.
Stern, Maria. & Öjendal, Joakim. (2010) Mapping the Security-Development Nexus: Conflict, Complexity, Cacophony, Convergence? Security Dialogue. Vol. 41(1): 5-30.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti